» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapaus KKO:2013:29 käsitteli vakuutetun oikeutta korvaukseen. Tapauksen taustalla oli se, että keihäänheittäjällä oli ollut urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain mukainen vakuutus ja vakuutusyhtiö oli maksanut hänelle korvauksia kahdeksan eri vahinkotapahtuman johdosta. Kun vakuutettu ei enää ollut voinut jatkaa kilpauraansa 28.4.2006 alkaen vahinkotapahtumien yhteisvaikutuksen vuoksi hän oli hakenut vakuutusyhtiöltä tapaturmavakuutuksessa tarkoitettua tapaturmaeläkettä. Vakuutusyhtiö kuitenkin eväsi tapaturmaeläkkeen myöntämisen, sillä se katsoi, ettei mikään vakuutuksen perusteella korvatuista tapahtumista ollut yksinään aiheuttanut työkyvyttömyyttä. A haki päätökseen muutosta tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnalta, mutta se, samoin kuin vakuutusoikeus hylkäsivät A:n muutoksenhakuhakemukset.
A:lle myönnettiin kuitenkin valituslupa korkeimmasta oikeudesta ja valituksessaan hän vaati, että vakuutusoikeuden päätös kumotaan ja vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle täysi tapaturmaeläke kymmeneltä vuodelta.
Aluksi korkein oikeus totesi, että se on tapaturmavakuutuslain perusteella toimivaltainen käsittelemään sitä, onko A oikeutettu korvaukseen, eli onko A:lle aiemmin korvatulla vammalla syy-yhteyttä hänen työkyvyttömyyteensä. Muilta valituksen osilta korkein oikeus katsoi, että sillä ei ollut sanotun lain mukaisesti toimivaltaa käsitellä mahdollisesti määräytyvän korvauksen sisältöä.
Korkein oikeus aloitti asian selvittämisen tutkimalla tapaukseen sovellettavia säännöksiä. Ensimmäiseksi se totesi, että urheilijaturvavakuutuksen ehtojen mukaisesti vakuutetulla on oikeus saada tapaturmaeläkettä siitä alkaen, kun vuosi on kulunut tapaturman sattumisesta, jos hän aiemmin korvatun vamman vuoksi on tullut kykenemättömäksi osallistumaan kilpaurheiluun. Lisäksi korkein oikeus tutki urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annettua lakia sekä sen esitöitä ja tapaturmavakuutuslakia.
Arvioidessaan korvausjärjestelmän lähtökohtia korkein oikeus tutki lakisääteisen tapaturmavakuutuksen periaatteita, työntekijän tapaturmavakuutusjärjestelmää ja urheilijan tapaturmaturvaa. Se tulkitsi, että kun arvioidaan A:n oikeutta korvaukseen, tulee arvioinnin lähtökohdaksi ottaa jokaisen vahinkotapahtuman osalta se, että A on ollut vakuutettu sellaisena kuin hän oli ennen tapahtumaa, lisäksi korvattavaksi voi tulla aiemmin syntyneen tapaturmavamman tai sairauden olennainen paheneminen urheilutapaturman vuoksi.
Korkein oikeus nojasi asiaa selvittäessään vahvasti useisiin asiassa toimitettuihin lääketieteellisiin kannanottoihin ja tulkitsi niiden perusteelta jokaisen A:lle aiheutuneen vamman – eli heittoliikkeen aiheuttamien vammojen, kyynärpään iskuvamman ja polvivammojen – korvattavuutta erikseen.
Arvioidessaan A:n kilpauran jatkumisen vammojen aiheutumisen jälkeenkin merkitystä syy-yhteysarvioinnissa, korkein oikeus totesi ensinkin, että tapaturman lopulliset vaikutukset voivat ilmetä vasta pitkänkin ajan kuluttua, ja näin ollen kunkin tapauksen olosuhteita ja vammojen laatua tulee arvioida syy-yhteyden kannalta erikseen. Muun muassa lääketieteelliset kannanotot huomioiden korkein oikeus katsoi polvivammojen osalta, ettei A:n kilpauran jatkuminen vuosia niiden jälkeen sellaisenaan osoita, etteikö kyseisillä vammoilla olisi kuitenkin ollut keskeinen merkitys A:n uran päättymisen kannalta.
Kyynärpään vaivojen osalta korkein oikeus katsoi, etteivät ne ole näytetysti vaatineet merkittävää hoitoa enää loppuvuodesta 2003 tehdyn leikkauksen jälkeen, mutta polvivammat sen sijaan olivat jatkuneet myös ne vuonna 2003 aiheuttaneiden tapaturmien jälkeen. Edelleen vahvasti esitettyihin lääkärinlausuntoihin nojaten korkein oikeus päätyi pitämään todennäköisenä, että ilman mainittuja tapaturmia A olisi kyennyt jatkamaan uraansa pidempään ja sen tulkinnan mukaan luonteeltaan eteneviä ja korjaamattomia polvivammoja voitiinkin pitää pääasiallisena syynä siihen, että A oli tullut keväällä 2006 kyvyttömäksi osallistumaan kilpaurheiluun keihäänheitossa.
Korkein oikeus kuitenkin totesi, että asiassa on jäänyt epäselväksi se, olisiko toinen polvivammoja aiheuttaneesta tapaturmasta voinut yksinään aiheuttaa A:n työkyvyttömyyden, vaikka niillä yhdessä olikin tällainen vaikutus ollut. Vakuutusyhtiö oli päätöksessään katsonut, ettei vahinkotapahtumien yhteisvaikutukselle voida antaa työkyvyttömyyden arvioinnissa tapaturmaeläkkeen myöntämisen edellytyksenä merkitystä. Korkein oikeus kuitenkin tulkitsi, että laista, sen esitöistä tai vakuutusehdoista ei ilmene, että tapahtumien yhteisvaikutuksen vuoksi syntynyt työkyvyttömyys olisi ollut tarkoitus jättää korvausjärjestelmän ulkopuolelle. Korkein oikeus katsoikin, että A oli oikeutettu korvaukseen viimeistään toisesta, 30.12.2003 sattuneesta, polvivamman aiheuttaneesta tapahtumasta, jonka seurauksena hänestä oli tullut myöhemmin kyvytön jatkamaan uraansa.
Korkein oikeus siis kumosi vakuutusoikeuden päätöksen ja määräsi vakuutusyhtiön maksamaan A:lle lain mukaisen korvauksen työkyvyttömyydestä. Asiasta aiheutuvia toimenpiteitä varten korkein oikeus palautti asian vakuutusoikeuteen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa