» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
A, B, C ja D hakivat tapauksessa KKO:2015:79 aluksi maa-aineslain mukaista lunastustoimitusta korvauksista X Oy:n suorittaman kallioainesten ottamisen yhteydessä tekemien räjäytysten aiheuttamista vahingoista heidän omistamilleen rakennuksille ja louhintatyön aiheuttamasta kiinteistöjen arvojen alentumisesta. X Oy katsoi, ettei asiaa saisi tutkia lunastustoimituksessa tai maaoikeudessa, sillä vahingonkorvausvaatimukset kuuluvat yleisen tuomioistuimen ratkaistaviksi.
Lunastustoimikunta katsoikin, että se saattoi tutkia korvausvaatimukset vain sellaisten kiinteistöjen osalta, jotka sijaitsevat maa-aineslain mukaisesti ottoalueen lähistöllä. Lunastustoimikunnan mukaan tämä läheisyysedellytys ei täyttynyt A:n, B:n, C:n ja D:n kiinteistöjen kohdalla, mutta säännöksen tulkinnanvaraisuuden ja prosessitaloudellisten syiden vuoksi lunastustoimikunta kuitenkin tutki muutoksenhakijoiden korvausvaatimukset ja päätyi hylkäämään ne.
Muutoksenhakijat valittivat päätöksestä maaoikeuteen, joka kuitenkin katsoi, että koska läheisyysedellytys ei täyty, heidän tulisi esittää korvausvaatimuksensa yleisessä tuomioistuimessa. Maaoikeus siis hylkäsi muutoksenhakijoiden vaatimukset korvausvaatimusten ratkaisemisesta lunastustoimituksessa antamassaan välituomiossa.
Muutoksenhakijoille myönnettiin korkeimmasta oikeudesta valituslupa ja siellä kysymykseksi muodostui ensinkin se, voidaanko muutoksenhakijoiden vaatimukset ratkaista maa-aineslain mukaisessa lunastustoimituksessa ja toiseksi se, onko maaoikeus voinut ratkaista asian antamallaan välituomiolla.
Toimivallan osalta korkein oikeus tutki muun muassa maa-aineslakia sekä sen säätämiseen liittyneitä hallituksen esityksiä. Korkein oikeus päätyi toteamaan, että kun kysymys oikeudenkäynnin edellytyksistä – eli tässä tapauksessa kysymys tuomioistuimen toimivallasta – tulee maaoikeuden ratkaistavaksi, se tulee lähtökohtaisesti ratkaista kiinteistönmuodostamislain ja oikeudenkäymiskaaren mukaisesti erillisellä päätöksellä, eikä se siis kuulu sellaisiin oikeudenkäymiskaaressa määriteltyihin kysymyksiin, jotka voitaisiin ratkaista välituomiolla. Tässä asiassa korkein oikeus katsoinkin maaoikeuden menetelleen virheellisesti.
Arvioidessaan maa-aineslain soveltamisen rajaamista alueellisesti ja siihen liittyvää kysymystä välituomion antamisen edellytyksistä korkein oikeus totesi ensinkin, että maa-aineslain perusteella voidaan korvata maa-ainesten ottamisesta ottamispaikan vieressä tai lähistöllä sijaitsevalle kiinteistölle aiheutunut arvon aleneminen tai vahinko taikka haitta, joka ei ole vähäinen. Korkein oikeus katsoi, että mahdolliset vahingot on kuvattu säännöksessä laveasti, eikä sillä, sijaitseeko ainesten ottamisen aiheuttamasta arvonalennuksesta tai muusta vahingosta tai haitasta kärsinyt kiinteistö ottamispaikan välittömässä läheisyydessä vai kauempana, ole keskeistä merkitystä säännöksellä tarkoitetun korvausvastuun kannalta. Korkein oikeus tulkitsikin, ettei mainittu säännös määrää korvausvaatimuksen tutkimisen edellytyksistä kiinteistön sijaintiin liittyen, vaan että sen tarkoitus on kuvata säännöksen tarkoitusta yleisesti.
Korkein oikeus katsoikin, että kysymys maa-aineslain soveltamisesta oli ratkaistava yleisten korvausoikeudellisten periaatteiden perusteella, eikä soveltamisalaa voitu rajata jonkin enimmäisetäisyyden asettamisen perusteella, vaan etäisyyden oli katsottava voivan vaihdella vahingon tyypin ja ympäristön mukaan. Oleellista arvioinnissa oli korkeimman oikeuden mukaan se, oliko aiheutunut menetys ollut vähäistä suurempi ja voitiinko sen katsoa olleen syy-yhteydessä maa-ainesten ottamiseen.
Korkein oikeus katsoikin, että koska maaoikeuden ei olisi tullut antaa asiassa välituomiota oli asian käsittely palautettava maaoikeuteen. Samalla korkein oikeus hylkäsi X:n vaatimuksen siitä, että asia kuuluisi yleisen tuomioistuimen toimivaltaan.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa