» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
KKO:ssa oli kysymys siitä, onko A velvollinen suorittamaan valtiolle rikosvahinkolain 19 §:n 1 momentin nojalla valtion suorituksiin perustuvat määrät. A oli oikeudessa velvoitettu suorittamaan B:lle rikosperusteista vahingonkorvausta 18 919,70 euroa, Valtiokonttori oli päätöksillään 1.7.2004 ja 24.9.2004 maksanut osan tuomitusta korvauksesta rikosvahinkolain nojalla B:lle. A oli maksanut 21.12.2004 koko tuomitun vahingonkorvauksen B:lle. Riidatonta asiassa oli, että A ei ollut maksua suorittaessaan tiennyt eikä hänen olisi pitänytkään tietää, ettei B ollut oikeutettu saamaan korvausta A:lta siltä osin kuin Valtiokonttori oli sen jo suorittanut.
Sanotun säännöksen mukaan korvauksen hakijan oikeus vahingonkorvaukseen vahingosta vastuussa olevalta siirtyy valtiolle sinä päivänä, jolloin Valtiokonttori on päättänyt maksaa korvausta, ja enintään siltä osin kuin korvausta on päätetty maksaa.
Hovioikeus oli katsonut, että A ei ollut maksamalla maksuhetkellä voimassa olleen rikosvahinkolain 19 §:n 1 momentin nojalla Valtiokonttorille siirtyneen saatavan B:lle vapautunut suoritusvelvollisuudesta Valtiokonttorille. Perusteluissaan hovioikeus oli viitannut nyt voimassa olevan rikosvahinkolain 31 §:n 2 momentin säännökseen ja sitä koskeviin hallituksen esityksen perusteluihin. Sanotussa lainkohdassa säädetään, että jos vahingosta vastuussa oleva on Valtiokonttorin maksupäätöksen jälkeen maksanut hakijalle korvausta, jonka saamiseen tällä ei enää ollut oikeutta Valtiokonttorin korvauspäätöksen vuoksi, valtiolla on maksua vastaavalta osalta takautumisoikeus vain, jos vahingosta vastuussa oleva tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, ettei hakija enää ollut oikeutettu saamaan maksua. Säännöstä on hallituksen esityksessä perusteltu sillä, että aikaisempi laki johti tietyissä tapauksissa siihen, että korvausvelvollinen joutui suorittamaan korvauksen kahteen kertaan. Jos korvausvelvollinen oli suorittanut vahingonkorvausta suoraan vahinkoa kärsineelle Valtiokonttorin maksupäätöksen jälkeen, hän oli velvollinen suorittamaan jo maksamansa vahingonkorvauksen lisäksi valtiolle sen takautumissaatavan, joka oli syntynyt Valtiokonttorin päättäessä maksaa korvauksen.
KKO totesi tämän johdosta, että lain esitöissä esitetyt arviot aikaisemman lain soveltamisesta eivät sellaisenaan osoita, mitä aikaisempaa lakia säädettäessä oli tarkoitettu ja miten tuota lakia oli perusteltua tulkita.
Velkakirjalain 29 §:n mukaan maksu, jonka velallinen tavallisen velkakirjan luovutuksen jälkeen suorittaa luovuttajalle, on kuitenkin pätevä, paitsi milloin velallinen tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, ettei luovuttaja enää ollut oikeutettu saamaan maksua. Säännös ilmentää periaatetta, jonka mukaan maksun alkuperäiselle velkojalle vilpittömässä mielessä suorittanutta velallista suojataan uutta velkojaa vastaan, jolle saatava oli siirtynyt ennen maksua. Periaatetta on vakiintuneesti sovellettu sellaistenkin saamisten siirtoon, joista ei ole annettu velkakirjaa.
Tarve suojata vilpittömässä mielessä maksun suorittanutta velallista on riippumaton siitä, onko saaminen siirtynyt velallisen tietämättä alkuperäisen velkojan siirtotoimen johdosta vai lain nojalla kolmannen suorittaman maksun seurauksena. Rikosvahinkolain esitöissä ei käsitellä lain 19 §:n 1 momentin suhdetta velallisen maksusuojaa koskeviin yleisiin periaatteisiin. Esityöt eivät siten viittaa siihen, että niistä olisi haluttu poiketa esillä olevassa tilanteessa. KKO katsoikin, ettei ollut esitettävissä asiallisia syitä sille, ettei sanottuja periaatteita tulisi soveltaa myös tilanteessa, jossa vahingonkorvaussaatava on rikosvahinkolain nojalla siirtynyt valtiolle. Tämä periaate on nyt kirjattu voimassa olevan rikosvahinkolain 31 §:n 2 momenttiin.
Edellä mainituilla perusteilla A:n B:lle suorittamaa maksua oli pidettävä pätevänä myös siltä osin kuin oikeus korvaukseen oli Valtiokonttorin maksupäätöksen johdosta jo ennen maksua siirtynyt valtiolle.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa