» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapaus eteni korkeimman oikeuden käsiteltäväksi siltä osin, oliko B:n maksettava A:lle asumiskorvausta, koska B oli välirikon vuoksi asunut yksin heidän yhteisesti omistamassaan asunnossa.
Tapauksessa A kertoi B:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että he olivat asuneet avoliitossa kunnes A oli lokakuussa 1995 muuttanut pois heidän yhteisesti omistamastaan asunnosta. A vaati, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle asumiskorvausta 1.11.1995 lukien puolet huoneiston käyvästä vuokrasta 500 markasta kuukaudessa korkolain mukaisine viivästyskorkoineen, josta oli vähennettävä puolet yhtiövastikkeesta. Tämän lisäksi A vaati yhteisomistuksen purkamista ja uskotun miehen määräämistä toimittamaan yhteisen omaisuuden myynti.
Vastauksessaan B kiisti kanteen asumiskorvauksen osalta ja vaati sen hylkäämistä. B:n mielestä A oli vapaaehtoisesti muuttanut asunnosta ja B oli huolehtinut huoneistoon kohdistuvista maksuista vuodenvaihteesta 1995-1996. Lisäksi B paljoksui myös korvausvaatimuksen määrää.
Tapauksessa käräjäoikeus määräsi, että A:n ja B:n yhteisesti omistamat asunto-osakeyhtiön osakkeet oli myytävä käräjäoikeuden määräämän uskotun miehen toimesta. Asiassa katsottiin olevan riidatonta, että A oli oma-aloitteisesti muuttanut lokakuussa 1995 pois asianosaisten yhteisestä asunnosta ja ettei asumiskorvauksesta ollut osapuolten kesken mitään puhetta. Koska A:ta ei ollut velvoitettu muuttamaan pois asunnosta eikä asumiskorvausta ollut sovittu suoritettavaksi ja kun B oli huolehtinut asunnon ylläpidosta ja asumiskustannuksista, niin käräjäoikeus katsoi, ettei B ollut saanut A:n tarkoittamaa perusteetonta etua. Näin ollen käräjäoikeus hylkäsi A:n asumiskorvausta koskevan vaatimuksen.
A valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen vaatien asumiskorvausta, mutta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. A valitti hovioikeuden tuomiosta korkeimpaan oikeuteen, jossa hän toisti kanteensa asumiskorvausten osalta.
Korkein oikeus toteaa, että eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain 3 §:n mukaan yhteisomistajalla on oikeus käyttää yhteistä esinettä hyväkseen sellaisella tavalla, että hänen toimenpiteensä eivät loukkaa muiden yhteisomistajien vastaavia etuja ja oikeuksia. Tämän perusteella yhteisomistaja, joka omalla käytöllään estää toista käyttämästä yhteistä omaisuutta omistusosuuttaan vastaavassa määrässä, voi joutua maksamaan tästä loukkauksesta korvausta. Korkein oikeus kuitenkin katsoo, ettei laista ole pääteltävissä, että yhteisomistajalla, joka vapaaehtoisesti käyttää omaisuutta vähemmän kuin mihin hänen omistusoikeutensa oikeutta, olisi oikeus saada korvausta toiselta yhteisomistajalta siitä, että tämä tuossa tilanteessa käyttää omaisuutta enemmän kuin hänen osuutensa edellyttäisi.
Korkein oikeus toteaa, että asianosaiset eivät ole sopineet siitä, että B suorittaisi A:lle korvausta asunnon käytöstä eikä siitä, mitä asiassa on esitetty, ilmene, että tällaista korvausta olisi myöskään erilleen muutosta alkaen tarkoitettu. A on esittänyt korvausta koskevan vaatimuksen sen jälkeen kun yhteisomistussuhteen purkaminen on viivästynyt. Kun A ei välirikon jälkeen ole tosiasiallisesti voinut käyttää asuntoa ja hänelle siten aiheutuu haittaa ja vastaavasti B:lle asumisen jatkuessa pitempään taloudellista hyötyä siitä, että B yksin käyttää yhteistä omaisuutta, niin korkein oikeus katsoo B:n olevan velvollinen suorittamaan A:lle korvausta tässä asiassa kohtuulliseksi katsottavan yhteisen omaisuuden järjestämiseen tarvittavan ajan jälkeen siihen saakka, kun asunto on 10.6.1998 myyty. Korvauksen määrää arvioidessaan korkein oikeus ottaa huomioon, että B on vastannut asunnon yhtiövastikkeesta.
Näin ollen B velvoitetaan suorittamaan A:lle kohtuulliseksi arvioitua 1 500 markan kuukausikorvausta 1.6.1996 lukien 10.6.1998 saakka eli yhteensä 36 500 markkaa.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa