» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse osituksesta A:n ja B:n välillä. A ja B oli tuomittu avioeroon vuonna 1977, jota ennen he olivat asumuseronsa yhteydessä suullisesti sopineet tietyn koti-irtaimiston jakamisesta keskenään. Myöhemmin vuonna 1998 A kuitenkin haki osituksen toimittamista heidän välillään ja pesänjakajan määräämistä tähän toimitukseen. B vastusti tätä ositushakemusta ensinnäkin sen vuoksi, että ositus oli hänen mukaansa jo lopullisesti ja lainvoimaisesti toimitettu A:n hakemuksen vireilletuloa aikaisempana ajankohtana osapuolten suullisen sopimuksen perusteella. Toiseksi vastustusperusteekseen B mainitsi sen, että A:n aiempi passiivinen käyttäytyminen osituksen suhteen oli johtanut siihen, että A oli ajan kuluessa menettänyt oikeutensa vaatia ositusta. Kolmanneksi B lausui, että osituksen toimittaminen olisi ollut kohtuutonta, sillä se olisi aiheuttanut hänen taloudelliselle tilanteelleen suurta haittaa.
B:n ensimmäisen väitteen osalta käräjäoikeus totesi, ettei hän ollut kyennyt näyttämään suullisen sopimuksen olemassaoloa tapauksessa, minkä johdosta pelkästään hänen väitteensä ei riittänyt perusteeksi sille olettamalle, että osapuolten välillä olisi ollut ositusta koskenut suullinen sopimus, jonka pohjalta ositus olisi jo toimitettu. Tätä puolsi käräjäoikeuden mukaan myös se, että A kiisti B:n väitteen suullisesta sopimuksesta. B:n väitteeseen siitä, että A:n oikeus vaatia osituksen toimittamista oli pitkän ajan kulumisen ja A:n passiivisuuden myötä tullut menetetyksi käräjäoikeus lausui, ettei ositusvaade vanhene. Kun B:n taloudellisen tilan heikkeneminen ei myöskään ollut käräjäoikeuden mukaan hyväksyttävä peruste A:n ositusvaateen hylkäämiselle, se määräsi asianajajan pesänjakajaksi toimittamaan osituksen A:n ja B:n välillä.
Hovioikeus kiinnitti tapauksen arvioinnissa huomiota A:n perusteeseen hakea osituksen toimittamista vasta melko pitkän ajan kuluttua osapuolten avioerosta. A:n mukaan hän ei ollut katsonut ositusvaadetta kohtuulliseksi ennen kuin B:n molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Hovioikeus huomautti myös, että muuten kuin koti-irtaimiston osalta A ja B eivät olleet ennen A:n hakemuksen vireilletuloa suullisesti sopineet osituksen toimittamisesta. Hovioikeus kuitenkin katsoi lopulta, ettei A:n peruste osituksen hakemiselle suhteessa yli 20 vuoden ajan kulumiseen avioeron ja ositusvaateen välillä ollut hyväksyttävä, vaikka ositusvaade ei periaatteessa olekaan vanhenemiskelpoinen. Ruotsin vastaavaa asiaa koskeneeseen oikeuskäytäntöön vedoten hovioikeus katsoi A:n menettäneen oikeutensa osituksen vaatimiseen passiivisuutensa perusteella ja hylkäsi A:n hakemuksen.
Korkein oikeus lähestyi asiaa hieman alempien oikeusasteiden harkinnasta poikkeavalla tavalla. Korkeimman oikeuden mukaan puolisoiden osituksessa ratkaistaviin taloudellisiin asioihin ja heidän aviovarallisuussuhteensa purkamiseen liittyvät riidanalaiset kysymykset tuli pääsäännön mukaan ratkaista pesänjakajan toimesta. Edelleen korkeimman oikeuden mukaan tästä pääsäännöstä voitiin poiketa vain, jos osituksen hakijan katsottiin menettäneen oikeutensa vaatia ositusta tai jos katsottiin selväksi, että hakija toimi ilmeisessä oikeuden väärinkäyttötarkoituksessa. Korkeimman oikeuden mukaan sekä kysymys osituksen aiemmasta toimittamisesta suullisen sopimuksen perusteella että väite A:n ositusvaateen menettämisestä passiivisuutensa perusteella olivat edellä mainitun lähtökohdan mukaan pesänjakajan selvitettäviä asioita eivätkä niinkään tuomioistuimen ratkaistavissa. Tätä puolsi myös se, ettei A:n katsottu tapauksessa toimineen ilmeisessä oikeuden väärinkäyttötarkoituksessa.
Edellä mainituilla perusteilla korkein oikeus katsoi tapauksessa esille nousseet riita-asiat pesänjakajan ratkaistaviksi ja kumosi hovioikeuden tuomion pitäen käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen pesänjakajan määräämisestä voimassa.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa