» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa KKO:2015:49 kunnan palveluksessa sairaankuljettajina työskennelleet L ja M vaativat kanteessaan maksamattomia palkkasaatavia sillä perusteella, että heidän mukaansa myös varallaolon edellyttämä työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä oleskelu oli kokonaisuudessaan luettava työajaksi. Heidän mukaansa varallaolon pituus ja toistuvuus haittasivat kohtuuttomasti heidän vapaa-aikaansa. Tapauksessa työnantaja ei ollut kuitenkaan edellyttänyt heiltä oleskelua työpaikalla ja työpaikan lähellä asuvina he olivat voineet oleskella varallaoloaikana myös kotonaan.
Käräjäoikeus hylkäsi kanteen, sillä sen mukaan vaikka 15 minuutin lähtövalmiusaika onkin lyhyt, ei varallaoloajan voinut työaikalain vaatimalla tavalla katsoa haitanneen kohtuuttomasti heidän vapaa-aikaansa. L ja M valittivat päätöksestä hovioikeuteen, joka tarkasteli käräjäoikeuden tavoin kysymystä siitä, oliko varallaolo haitannut L:n ja M:n vapaa-aikaa kohtuuttomasti, jolloin se olisi tullut katsoa työajaksi. Hovioikeus arvioi lähtövalmiusajan lisäksi myös työhönsidonnaisuusprosentteja ja -aikaa pidemmällä aikavälillä, mutta päätyi silti samaan lopputulokseen kuin käräjäoikeus.
L:lle ja M:lle myönnettiin rajoitettu valituslupa korkeimmasta oikeudesta koskemaan kysymystä siitä, onko varallaoloaika katsottava työajaksi.
Korkeimman oikeuden arvioinnin lähtökohtana asiassa oli työaikalaki, mutta lisäksi se kiinnitti huomiota Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkopäätökseen, työtuomioistuimen käytäntöön, työneuvoston lausuntoon sekä kyseessä olevan asian kanssa samanaikaisesti käsiteltävänä olevaan asiaan, jossa korkein oikeus päätyi katsomaan, että viiden minuutin lähtöaika oli ollut niin lyhyt, että se haittasi kohtuuttomasti työntekijän vapaa-aikaa ja oli katsottava työajaksi.
Tässä tapauksessa korkein oikeus kuitenkin arvioi, että 15 minuutin lähtövalmiusaika oli sen pituinen, että L ja M eivät olleet olleet pakotettuja oleskelemaan asemapaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Asiassa ei myöskään ilmennyt selvitystä siitä, että hälytyksiä olisi sattunut niin usein, että ne olisivat muuttaneet varallaolon kokoaikaiseksi työksi.
L ja M olivat vedonneet kanteessaan työaikalakiin, mutta korkein oikeus tulkitsi, että kyseeseen tulevan momentin viimeinen virke, jonka mukaan varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa kohtuuttomasti haitata työntekijän vapaa-ajan käyttöä on ollut työsuojelullinen tavoite, joka tarkoittaa, että mikäli varallaolon havaitaan olevaa rasittavaa ja sen määrä on ylittänyt kohtuullisen tason, asiaan voidaan puuttua työaikalain nojalla muun muassa työsuojelutoimin. Asiasta ei kuitenkaan seuraa sitä, että varallaoloaika laskettaisiin työajaksi, ellei työaikalain määritelmä työajasta täyty.
Korkein oikeus siis katsoi, ettei varallaoloaikaa tullut tapauksessa katsoa työajaksi ja säilytti hovioikeuden ratkaisun asiassa.
Selaa lakitietoa