» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2010:25 on kyse vakuutuksenottajan ja eläkevakuutusyhtiön välisestä sopimuksesta ja vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuudesta. Eläkesäästäjä A oli solminut eläkevakuutussopimuksen vakuutusyhtiö B:n kanssa. A sitoutui maksamaan B:lle vuonna 1998 solmitulla sopimuksella 750 markkaa (126,14 euroa) kuukausittain 25 vuoden ajan. Vakuutusmaksut sijoitettiin B:n muodostamiin laskennallisiin rahastoihin, ei suoraan minkään rahastoyhtiön rahastoihin. A:lle esitetyssä tarjouslaskelmassa sijoituksen arvo vakuutuksen päättyessä oli laskettu sekä 10 prosentin että 4,5 prosentin tuotto-odotuksen mukaan. Tarjouslaskelmassa todettiin, että laskelmassa on huomioitu kaikki hallinnointikulut ja rahastojen varojen hoidosta aiheutuneet kulut. Lisäksi tarjouksessa ilmoitettiin, että tarjous on tarkoitettu luettavaksi yhdessä myyntiesitteen ja tuoteselosteen kanssa. Tuoteselosteessa puolestaan kerrottiin, että vakuutusmaksut käytetään sataprosenttisesti rahasto-osuuksien ostamiseen. Siinä mainittiin myös, että vuotuinen hallintokulu on 1 % rahasto-osuuksien arvosta.
A nosti kanteen B:tä vastaan ja vaati vakuutussopimusta vahvistettavaksi siten, että B:llä ei ole oikeutta yhden prosentin hallintokuluun. A vaati myös, että B velvoitetaan palauttamaan perimänsä hallintopalkkiot ja lisäämään ne vakuutukseen sekä oikaisemaan eläkerahastoja palautusten mukaan. Kanteen perusteena oli, että kulurakenne oli ilmoitettu harhaanjohtavasti. Tarjouksen ja esitteiden perusteella yhden prosentin hallinnointikulun todellinen vaikutus jäi piiloon. Rahastojen hallinnoinnissa oli kaksinkertainen kulurakenne, jota ei ollut kanteen mukaan kerrottu A:lle lain edellyttämällä tavalla.
Helsingin käräjäoikeus ratkaisi asian vuonna 2006 kantajan hyväksi. Hovioikeus oli samaa mieltä ja totesi, että tarjouslaskelman sisältö ei ollut riittävä ja että vakuutuksesta annetut tiedot olivat harhaanjohtavia. Korkein oikeus päätyi samalle kannalle äänin 3-2.
Korkeimman oikeuden äänestystulos kertoo, että ratkaisu oli äärimmäisen tiukka. Myös asian esittelijä oli ennakoinut, että juttu ratkaistaan vakuutusyhtiön hyväksi. Esittelijä ja eri mieltä olleet korkeimman oikeuden jäsenet perustivat kantansa siihen, että vakuutuksen tuoteselosteessa oli mainittu yhden prosentin hallintokuluvaatimus. Kulurakenne oli kuitenkin monimutkainen, eikä käynyt tarjouksesta selville. Myös A:lle vakuutuksen myynyt vakuutusasiamies sekä sijoituksia arvioineet vakuutusvälittäjät olivat ymmärtäneet vakuutusyhtiön laskentamallin samalla tavalla kuin A.
Vakuutuksenottajalla on velvollisuus tutustua tuotteeseen ja sopimusehtoihin. Sopimuksiin sitoutuneiden osapuolten oletetaan pysyvän sopimuksessa ja tutustuneen ehtoihin huolellisesti. Kuitenkin markkinointi oli kulurakenteen osalta niin epäselvä, että asiantuntijatkin olivat ymmärtäneet asian väärin ja samalla tavalla kuin vakuutuksenottaja. Vaikka vakuutuksenottajalla on velvollisuus selvittää, millaiseen sopimukseen sitoutuu, on myös vakuutusyhtiöllä velvollisuus esittää asiat niin, että asiakkaan on ne helppo ymmärtää ilman alan erityisosaamista. Ratkaisun voidaan olettaa selkiyttäneen sijoitusalan pelisääntöjä sikäli, että sekä ehtojen että markkinoinnin on oltava tarpeeksi selkeitä ja johdonmukaisia. Markkinointi ei saa olla harhaanjohtavaa siten, että sopimusehdoissa olevat olennaiset seikat jäävät huomiotta.
Selaa lakitietoa