» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden tapauksessa 2015:81 oli kyse kuluttajasaatavan perinnästä ja oikeustoimen pätemättömyydestä. Tapauksessa kantajana oli perintäyhtiö, jolle luotonantaja oli siirtänyt saatavansa. Kantaja oli vaatinut velallisen velvoittamista maksamaan tekstiviestillä syntyneisiin luottosopimuksiin perustuvia saatavia. Velallinen oli vastustanut kannetta sillä perusteella, että luotonantajayhtiötä ei ollut merkitty luotonantajarekisteriin eikä perintäyhtiöllä ollut lupaa perintätoiminnan harjoittamiseen. Korkein oikeus katsoi, että nämä seikat eivät aiheuttaneet luottosopimuksen pätemättömyyttä ja ettei luotonannossa tai saatavien perinnässä ollut menetelty sillä tavalla lain tai hyvien tapojen vastaisesti, että perintäyhtiön vaatimukset saatavien pääoman takaisin maksamisesta olisivat jääneet puuttumattomuusperiaatteen johdosta vaille oikeussuojaa.
Kantaja X Oy oli vaatinut, että vastaaja A velvoitetaan suorittamaan yhtiölle Virossa rekisteröidyn Y Oü:n ja A:n välisten kahden lainasopimuksen perusteella pääomaa 93 euroa ja 79 euroa eli yhteensä 172 euroa viivästyskorkoineen, korkosaatavaa 4,88 euroa ja oikeudenkäyntikulujen korvauksena 140 euroa viivästyskorkoineen. Lisäksi yhtiö oli vaatinut A:n velvoittamista suorittamaan yhteensä 192 euroa viivästyskorkoineen erilaisia perintään liittyviä kuluja.
A oli vaatinut kanteen hylkäämistä muun ohella sillä perusteella, että luottoyhtiötä ei ollut rekisteröity luotonantajarekisteriin, eikä perintäyhtiöllä ollut aluehallintoviraston antamaa lupaa perintätoimintaan.
Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, olivatko kanteessa tarkoitetut luottosopimukset pätemättömiä ja oliko yhtiöllä oikeus saada takaisin A:lle lainaamansa pääoma viivästyskorkoineen.
Korkein oikeus katsoi, että luottoyhtiö olisi ollut velvollinen rekisteröitymään Suomessa luotonantajarekisteriin.
Perintäyhtiö katsoi, ettei se tarvitse perintälupaa, koska se kuuluu luottoyhtiön kanssa samaan konserniin ja näin ollen se on perintätoiminnan luvanvaraisuudesta annetun lain luvanvaraisuutta koskevan poikkeussäännöksen piirissä. Korkeimman oikeuden mukaan yhtiö ei kuitenkaan ole esittänyt käsittelyn aikana näyttöä väitteensä tueksi. Näin ollen perintäyhtiön olisi tullut hakea lupa perintätoiminnan harjoittamista varten.
Tämän jälkeen oli arvioitava sitä, johtaako edellä mainittujen lupien puuttuminen siihen, että velallisen ja luottoyhtiön välisiä luottosopimuksia pidettäisiin lain tai hyvän tavan vastaisina pätemättöminä ja onko lainaksi annettu pääoma maksettava takaisin.
Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä 2005:72 on todettu, että lainvastaisia ja hyvän tavan vastaisia oikeustoimia ja sopimusehtoja on pidetty yleensä pätemättöminä. Lähtökohta on, ettei sellaisia sopimuksia voida määrätä täytettäväksi eivätkä niihin perustuvat vaatimukset voi muutoinkaan saada oikeussuojaa.
Kuitenkin kyseessä olevassa kulutusluottojen tarjoamisessa ei sellaisenaan ole kysymys lain tai hyvän tavan vastaisesta toiminnasta. Ottaen huomioon luotonantajien rekisteröitymisen ja perintätoiminnan harjoittamisen luvanvaraisuuden tarkoituksen, mainituissa laeissa säädettyjen velvollisuuksien laiminlyönti ei vielä merkitse sitä, että yksittäinen luottosopimus olisi lain tai hyvän tavan vastainen ja sellaisena pätemätön. Velallisen ja luottoyhtiön välisen luottosopimusten ei edes väitetty olevan sisällöltään lain tai hyvän tavan vastaisia. Näin ollen luottoyhtiön velvollisuudella rekisteröityä luotonantajaksi tai perintäyhtiön velvollisuudella hakea lupa perintätoimintaan ei ole merkitystä arvioitaessa velallisen velvollisuutta suorittaa lainapääoma.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa