» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Asiassa oli kysymys rikoslain 38 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan ja asianajajista annetun lain 5 c §:n tulkinnasta. Ensimmäisen säännöksen mukaan tietyssä asemassa, toimessa tai tehtävää suorittaessa saatua salassa pidettävää seikkaa ei saa paljastaa laissa tai asetuksessa säädetyn tai viranomaisen lain nojalla erikseen määräämän salassapitovelvollisuuden vastaisesti. Jälkimmäisen säännöksen mukaan asianajaja tai hänen apulaisensa ei saa luvattomasti ilmaista sellaista yksityisen tai perheen salaisuutta tai liike- tai ammattisalaisuutta, josta on tehtävässään saanut tiedon.
Asianajaja A oli ollut kuultavana poliisin toimittamassa esitutkinnassa todistajana. Todistajankuulustelu liittyi A:n entisen päämiehen C:n tekemäksi epäiltyyn törkeään velallisen petokseen. Todistajankuulustelua kuukausia myöhemmin toimitetun kuulustelun tarkoitus oli selvittää A:n kanssa samassa asianajotoimistossa asianajajana toimivan B:n osallisuutta C:n epäiltyyn rikokseen. Esitutkintaa varten toimitetussa kuulusteluissa A oli kertonut toimeksiantosuhteesta C:hen ja tämän sen puitteissa kertomista seikoista ja myöhemmässä kuulustelussa kuultavana ollessaan samoista seikoista.
Käräjäoikeus tulkitsi asiassa tekohetkellä voimassa ollutta pakkotilaa koskevaa rikoslain 3 luvun 10 §:ää, jonka mukaan A:n vaitiolovelvollisuus saattoi syrjäytyä, jos seikkojen ilmaiseminen oli välttämätöntä saman asianajotoimiston asianajaja B:tä kohtaan kohdistuneiden rikokseen osallisuutta koskevien epäilyjen torjumiseksi. B:n voitiin katsoa olleen pakkotilaan verrattavassa tilanteessa ja siten oikeutettu syytteen vaaran torjumiseksi itse ilmaisemaan vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvia seikkoja. Käräjäoikeuden mukaan A:lla ei sitä vastoin ollut tähän oikeutta, koska asianajosalaisuuden murtaminen vaati sen mukaan ”vielä jotakin muuta kuin samaan toimistoon kuuluvan asianajajan joutumisen rikoksesta epäillyksi”. Tuomioistuimen mukaan tämä olisi ollut mahdollista vasta, kun syyteharkinta olisi toimitettu ja syyte päätetty nostaa. B:tä uhkaava vaara ei siten ollut vielä esitutkintavaiheessa niin pakottava, että se olisi edellyttänyt A:n vaitiolovelvollisuuden rikkomista. Koska oikeuttamisperustetta ei siten ollut, A tuomittiin rikoslain 38 luvun 1 §:n 1 kohdassa tarkoitetusta salassapitorikoksesta.
A valitti hovioikeuteen, jonka kanta poikkesi käräjäoikeuden kannasta. Hovioikeuden mukaan A:n kertomien seikkojen esiintuominen oli ollut perusteltua B:hen kohdistettujen rikosepäilyjen torjumiseksi, minkä vuoksi A ei siten ollut syyllistynyt salassapitorikokseen. Tämän johdosta hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion, hylkäsi kanteen ja vapautti A:n tuomitusta rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta.
C:lle myönnettiin tämän jälkeen valituslupa. C vaati korkeimmassa oikeudessa hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian jättämistä käräjäoikeuden tuomion varaan.
Korkein oikeus korosti asianajajan ja päämiehen välisen suhteen luottamuksellisuutta, mutta sen mukaan päämies saattaa joissakin tilanteissa ”omilla toimillaan saattaa asianajajansa oikeudellisen aseman sillä tavoin vaaranalaiseksi, että asianajajalla päämiehen etujen suojaamiseksi oleva salassapitovelvollisuus väistyy eikä salassa pidettävän tiedon ilmaisemista voida pitää laissa tarkoitetulla tavalla luvattomana”. Koska C ei ollut antanut A:lle lupaa kertoa kyseessä olleita tietoja, tuli ratkaistavaksi, oliko C omilla toimillaan vaarantanut A:n oikeudellisen aseman.
Korkeimman oikeuden mukaan A oli voinut perustellusti lähteä siitä, että C:n kertomat seikat olivat koskeneet myös häntä ja että ne olisivat voineet johtaa häneenkin kohdistuvaan rikosepäilyyn. Tämän vuoksi A:lla oli ollut peruste katsoa, että hänen salassapitovelvollisuutensa oli tilanteessa väistynyt hänen oman oikeudellisen asemansa vaarantumisen johdosta. Koska B oli ollut rikoksesta epäiltynä ja A oli voinut perustellusti katsoa saman epäilyn voivan jossakin vaiheessa kohdistua myös häneen itseensä, korkeimman oikeuden mukaan puolustautuminen epäilyiltä oli voinut tapahtua jo asian ollessa esitutkintavaiheessa ja ennen kuin asianajajaa itseään oli kuultu rikoksesta epäiltynä. A:n ei myöskään katsottu ilmaisseen kanteessa salassa pidettäväksi katsottuja tietoja laajemmin kuin häneen itseensä kohdistuneen oikeudellisen vaaran torjumiseksi oli ollut välttämätöntä. Korkeimman oikeuden mukaan ei ollut Euroopan ihmisoikeussopimuksesta johtuvaa estettä tulkinnalle, jonka mukaan salassapitovelvollisuuden väistymiselle oli ollut tapauksen olosuhteissa kyseisen ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 2 kappaleessa tarkoitettu välttämätön peruste.
Asianajaja A:n ei katsottu syyllistyneen salassapitorikokseen eikä hovioikeuden tuomion lopputulosta muutettu.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa