» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A, B ja C olivat nostaneet suomen kielellä toimitetun kanteen X:ää ja Y:tä kohtaan kihlakunnanoikeudessa. Kihlakunnanoikeus päätyi lopulta hylkäämään kanteen. A, B ja C olivat tämän jälkeen valittaneet kihlakunnanoikeuden päätöksestä hovioikeuteen ruotsin kieltä käyttäen. X ja Y vaativat tällöin, että valitus jätettäisiin tutkimatta tai se hylättäisiin.
Kielilain 3 §:n 1 momentin mukaan Suomen kansalaisella on oikeus omassa asiassaan käyttää omaa kieltänsä, suomea tai ruotsia. Edelleen kielilain 3 §:n 2 momentin mukaan viranomaisen on hankittava asianosaisen kustannuksella asiakirjasta laillisesti pätevä käännös siinä tapauksessa, että viranomaiselle toimitettu asiakirja on laadittu toisella kotimaisella kielellä kuin sillä, jota kyseisessä viranomaisessa tulisi muutoin käyttää. Näin ollen asiaa ei voi jättää tutkimatta pelkästään sillä perusteella, että asiakirja on laadittu toisella kotimaisella kielellä.
Hovioikeus katsoi, että edellä mainitussa kielilain 3 §:n 1 momentissa omalla kielellä tarkoitettiin sitä kieltä, jota asianomainen itse halusi käyttää. Tämän johdosta hovioikeus päätyi siihen tulkintaan, ettei A:n, B:n ja C:n valitusta tullut jättää tutkimatta vain sen perusteella, että se oli laadittu ruotsin kielellä. Pääasian osalta hovioikeus päätyi kumoamaan kihlakunnanoikeuden tuomion ja palauttamaan asian kihlakunnanoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.
Valitusluvan saatuaan X ja Y valittivat hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen vaatien ensisijaisesti, että hovioikeuden olisi tullut jättää A:n, B:n ja C:n ruotsinkielinen valitus tutkimatta sillä perusteella, että he olivat suomenkielisiä. Toissijaisesti X ja Y vaativat hovioikeuden päätöksen kumoamista ja asian jättämistä kihlakunnanoikeuden ratkaisun varaan.
Korkein oikeus harkitsi tapausta pitkälti edellä mainittujen lainkohtien perusteella. Korkeimmalle oikeudelle esitetyn selvityksen mukaan B ja C olivat kaksikielisiä, minkä johdosta heillä oli ollut oikeus laatia valitus ruotsin kielellä siitä huolimatta, että A oli suomenkielinen. Korkein oikeus katsoi tällöin, ettei hovioikeudelle ollut myöskään syntynyt velvollisuutta hankkia valituskirjelmästä laillisesti pätevää käännöstä. Korkein oikeus kuitenkin totesi, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten täyttämiseksi hovioikeuden olisi tullut varata X:lle ja Y:lle mahdollisuus saada valituksesta suomenkielinen käännös, mikäli olisi käynyt ilmi, etteivät he ymmärtäneet ruotsin kieltä riittävän hyvin saadakseen siitä selon.
Korkein oikeus kuitenkin huomautti, että X ja Y olivat vastanneet hovioikeuteen ruotsin kielellä toimitettuun valitukseen pyytämättä valituskirjelmästä käännöstä suomen kielelle. He eivät olleet esittäneet tällaista vaatimusta myöskään korkeimmassa oikeudessa, minkä johdosta korkein oikeus katsoi, ettei perusteita hovioikeuden velvollisuuteen kääntää valituskirjelmä suomen kielelle ollut olemassa. Näillä perusteilla korkein oikeus ei päätynyt muuttamaan hovioikeuden ratkaisua asiassa.
Asiassa eri mieltä olleet kaksi oikeusneuvosta olivat korkeimman oikeuden kanssa samaa mieltä ratkaisun lopputuloksesta ja suurimmasta osasta siihen liittyneistä perusteluista. Heidän mukaansa sillä ei kuitenkaan ollut ollut asian harkinnan kannalta painoarvoa, mikä B:n ja C:n kielilaissa tarkoitettu oma kieli oli, sillä valitus olisi tullut tutkia siinäkin tapauksessa, että heidän oma kielensä olisi ollut suomi.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa