» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapaus sai alkunsa tilanteesta, jossa A oli ollut astumassa laiturilta veneeseensä, kun B-yhtiön alus oli ohi ajaessaan aiheuttanut sellaisen peräaallokon, että A oli pudonnut mereen laiturin ja veneensä väliin loukaten tässä tapahtumassa itseään. A oli nostanut rikosperusteisen vahingonkorvauskanteen sekä aluksen kapteenia että B:tä kohtaan yleisessä tuomioistuimessa. Tämän prosessin aikana B oli ajautunut konkurssiin, joka oli myöhemmin myös rauennut varojen puutteesta johtuen. Tällöin A vaati merivahingonlaskijalle toimittamassaan selvityspyynnössä B:n merivakuutuksenantajalta (Gard) näitä tuomioistuimessa aluksen kapteenilta ja B:ltä vaatimiaan korvauksia suoraan.
Tapauksen olennaiseksi kysymykseksi muodostui tällöin se, sitoiko B:n ja Gardin välinen merivakuutussopimus myös A:ta silloin, kun hän haki korvauksia suoraan Gardilta. Vakuutussopimuksessa oli sovittu, että vakuutetun ja vakuutuksenantajan väliset riidat tuli käsitellä välimiesmenettelyssä Oslossa, kun taas A halusi asian käsiteltäväksi Helsingin käräjäoikeuteen Suomen lain pykälien mukaisesti. Tämän lisäksi vakuutussopimuksen ehtojen säännön 90 mukaan sopimukseen oli sovellettava Norjan lakia, muttei kuitenkaan Norjan vuoden 1989 vakuutussopimuslakia. Tästä johtuen tapauksessa tuli sovellettavaksi Norjan vakuutusoikeudellinen periaate siitä, että vahinkoa kärsineen tulee sitoutua samoihin ehtoihin kuin vakuutuksenantajan ja vakuutetun.
Merivahingonlaskijan korvausselvityksestä merivakuutusasioissa annetun lain mukaan merivakuutussopimukseen perustuva korvausasia oli merivahingonlaskijan selvitettävä. Tästä johtuen asian saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi edellytti merivahingonlaskijan asiassa tätä ennen tekemää selvitystä. Merivahingonlaskijan näkemyksen mukaan edellä mainitusta vakuutussopimuksen ehtojen säännöstä 90 seurasi norjalaisen vakuutusoikeuden periaatteen mukaisesti se, että A oli sidottu asiassa samoihin ehtoihin kuin vakuutuksenantaja ja vakuutettu, minkä johdosta hän oli sidottu myöskin vakuutussopimuksen sisältäneeseen välityslausekkeeseen. Välityslausekkeella tarkoitetaan tässä yhteydessä sopimuksen määräystä siitä, että mahdolliset riidat tuli käsitellä välimiesmenettelyssä Oslossa.
Käräjäoikeuden mukaan välityssopimus oli tehty kirjallisesti, kuten välimiesmenettelystä annetun lain 3 §:ssä edellytettiin. Käräjäoikeus kiinnitti huomiota myös siihen, että kysiesen kaltaiset välityslausekkeet olivat sallittuja merivakuutussopimuksissa Suomenkin lain mukaan, eikä Suomessa vallinnut pakottavaa lainsäädäntöä kyseisen kaltaista välityslauseketta vastaan. Näillä perusteilla käräjäoikeus piti merivahingonlaskijan asiassa tekemän päätöksen voimassa eikä muuttanut sitä miltään osin.
Korkein oikeus kiinnitti huomionsa ensi vaiheessa sen arviointiin, minkä maan lakia itse välityssopimukseen tuli soveltaa. Tämä johtui siitä, että korkeimman oikeuden mukaan välityssopimuksessa sovellettava laki ei aina määräydy pääsopimuksen mukaisesti noudatettavaksi sovitun lain mukaan. Tästä huolimatta, vaikka välityssopimuksessa ei oltu erikseen sovittu sovellettavasta laista, voitiin korkeimman oikeuden mukaan itse välityslausekkeen vaatimuksesta pitää välimiesmenettely Oslossa päätellä, että sopimuksessa oli tarkoitettu noudatettavan Norjan lakia. Näin ollen välityslausekkeen sitovuutta A:han nähden oli perusteltua arvioida Norjan lain mukaisesti. Kun kyseessä olleen kaltaisesta tapauksesta ei ollut löydettävissä norjalaista oikeuskäytäntöä, tuli korkeimman oikeuden noudattaa jo edellä mainittua periaatetta siitä, että vahingonkärsijän tuli sitoutua sopimuksen ehtoihin samalla tavalla kuin vakuutuksenantajan ja vakuutetunkin, kun tämä haki suoraan korvausta vakuutuksenantajalta. Tästä johtuen myöskään korkein oikeus ei nähnyt perusteita sille, että vakuutussopimuksen ehdot eivät olisi sitoneet A:ta vahingonkärsijänä. Näin ollen korkein oikeus ei muuttanut käräjäoikeuden antamaa tuomiota.
Eri mieltä asiassa olleen oikeusneuvos Häyhän mukaan välimiesmenettelystä annetun lain 2 §:n mukaan välityslauseke sitoi vain siihen velvoittautuneita osapuolia, jollainen A ei ollut tapauksessa ollut. Tämän lisäksi Häyhä otti huomioon korkeimman oikeuden tuomiossakin mainitun välityslausekkeeseen sovellettavan lain erillisyyden pääsopimukseen sovellettavasta laista. Suoran kanneoikeuden vahingonkärsijän oikeutta turvaava tarkoitus sekä edellä mainitut seikat huomioiden Häyhä oli sitä mieltä, ettei välityslauseketta olisi voinut katsoa A:ta sitovaksi ilman tämän suostumusta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa