» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa kiinteistön kauppahinnan alentamista ja vahingonkorvausta koskevaa kannetta käräjäoikeudessa käsiteltäessä myyjä teki sovintotarjouksen, jota ostaja ei hyväksynyt. Oikeudenkäynnin jatkuessa myyjä kiisti kanteen kokonaan. Käräjäoikeus tuomitsi myyjän maksettavaksi vähemmän kuin tämän sovintona tarjoaman määrän. KKO:ssa oli kysymys siitä, että otettaisiinko sovintotarjous huomioon arvioitaessa oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta.
X:n ja Y:n korvattavaksi tuomitun vahingonkorvauksen määrä oli ollut alle kuusi prosenttia A:n ja B:n esittämien hinnanalennus- ja vahingonkorvausvaatimusten yhteismäärästä. Valtaosa asianosaisten oikeudenkäyntikuluista oli aiheutunut hinnanalennusvaatimuksen perusteen selvittelystä. A ja B olivat hävinneet kokonaan tämän vaatimuksen. A:n ja B:n voittaman vahingonkorvausvaatimuksen johdosta aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen määrä oli ollut vähäinen.
Maksukykyisen osapuolen tekemä sovintotarjous, joka kattaa määrältään vastapuolena olevan velkojan todellisen saatavan, merkitsee sitä, että velkojalla oli mahdollisuus periä saatavansa jatkamatta oikeudenkäyntiä. Se seikka, että X ja Y olivat oikeudenkäyntiä jatkettaessa kiistäneet kanteen, ei ollut tässä tapauksessa tarkoittanut sovintotarjouksen peruuttamista eikä ollut tehnyt heidän tarjoustaan merkityksettömäksi. A:lla ja B:llä oli ollut mahdollisuus hyväksyä tarjous, mutta he olivat arvioineet pääsevänsä sitä parempaan lopputulokseen oikeudenkäynnin avulla. Tämä valinta oli osoittautunut virheelliseksi. A ja B eivät olleet väittäneet, ettei sovintotarjous olisi ollut todellinen tai että X ja Y eivät olisi olleet maksukykyisiä. Oikeudenkäynnin jatkaminen sovintotarjouksen jälkeen oli näin ollen ollut tarpeetonta. Arvioitaessa oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta oli siten otettava huomioon X:n ja Y:n sovintotarjous, joka oli ylittänyt heidän maksettavakseen tuomitun korvausvelvollisuuden määrän.
Näillä perusteilla oli selvää, että A ja B olivat hävinneet asian niin suurelta osalta, ettei ollut perusteita määrätä X:ää ja Y:tä pitämään oikeudenkäyntikulujaan vahinkonaan. Edeltä ilmeneviin seikkoihin nähden sillä, minkä X ja Y olivat hävinneet, oli vain vähäinen merkitys asiassa. Sen vuoksi X:n ja Y:n tulee oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan saada täysi korvaus kuluistaan.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Luvun 8 §:n 1 momentin mukaan korvattavia oikeudenkäyntikuluja ovat oikeudenkäynnin valmistelusta, asian tuomioistuimessa ajamisesta sekä asiamiehen palkkiosta aiheutuneet kustannukset. KKO:n mukaan kulujen määrän osalta ei ollut aihetta poiketa käräjäoikeuden A:n ja B:n maksettaviksi tuomitsemista 43 000 eurosta.
A:n ja B:n esittämän oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisvaatimuksen johdosta KKO totesi, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. Niin kuin lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessäkin on todettu, kysymys on poikkeussäännöksestä, jonka soveltaminen tulee kysymykseen silloin, kun arvioitaessa kokonaisuutena kaikkia laissa mainittuja seikkoja kohtuullistamisen edellytykset täyttyisivät.
Kanteen nostamista sinänsä ei voitu pitää perusteettomana. Sen sijaan oikeudenkäynnin jatkamiseen X:n ja Y:n esittämän sovintotarjouksen jälkeen ei oikeudenkäynnin lopputulos huomioon ottaen ollut perusteita. Sekä kantajat että vastaajat olivat yksityishenkilöitä. Asiassa ei ollut muutoinkaan ilmennyt seikkoja, joiden vuoksi he kaupan osapuolina olisivat toisistaan poikkeavassa asemassa tai asian merkitys olisi yhdelle asianosaistaholle suurempi kuin toiselle sillä tavoin, että tällaiset syyt puoltaisivat oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista. KKO katsoi, ettei asiassa ollut kokonaisuutena arvioiden oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:ssä tarkoitettuja edellytyksiä kohtuullistaa A:n ja B:n maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa