» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa KKO:2000:110 A Oy oli saanut vakuutusyhtiöltä lainan, jonka pankki oli esine- ja henkilövakuuksia vastaan. Yhtiö oli maksanut kyseisen lainan, joka oli vapauttanut osapuolet takauksista. Yhtiö asetti itsensä kuitenkin konkurssiin pian velan maksun jälkeen. Konkurssipesä vaatikin vakuutusyhtiölle tehdyn maksun peräyttämistä korkoineen takaisinsaantikanteella. Kanne meni läpi ja vakuutusyhtiö velvoitettiin maksamaan summa korkoineen konkurssipesälle.
Vakuutusyhtiö vaati pankkia suorittamaan kantajalle kyseisen summan korkoineen tai toissijaisesti asettamaan takauksen voimaan entisellään. Takaisinsaantilain 21 §:n 2 momentin mukaan kolmas henkilö taikka takaaja on velvollinen asettamaan vakuuden uudelleen tai korvaamaan sen arvon velkojalle, jos se on saanut vakuutensa takaisin vakuuden velkojalta peräyttämisen vuoksi. Tapauksessa pankki oli tämä takaaja ja vakuutusyhtiö peräyttämisen johdosta summan menettänyt velkoja.
Pankki kuitenkin vetosi takaisinsaantilain 24 §:n 1 momenttiin, jossa määritellään kanteen vireille panon määräaika. Pankki vaati toissijaisesti kanteen hylkäämistä, koska sillä ei enää ollut mahdollisuutta saada entisenlaisia vastavakuuksia. Lisäksi pankki vetosi omavelkaisen lainan vanhentumisaikaan, joka oli vuosi.
Käräjäoikeus totesi, ettei määräaika koskeva takaisinsaantilain kohta päde tapaukseen, sillä kyseessä ei ole velkojan kanne takaajaa vastaan. Lisäksi tuomioistuin totesi, että takaisinsaantilain 19 § ei suojaa vakuuden takaisin saanutta suhteessa velkojaan, jonka saama suoritus on peräytetty konkurssipesään. Lisäksi velan erääntymisajankohdalla ei sinällään ole merkitystä, koska kyseessä on peräytetty suoritus. Korkovaatimukseen koronmaksuvelvollisuus koskee lainkohdassa vain takaisinsaantivastaajaa. Näin ollen käräjäoikeus vaati pankkia suorittamaan vakuutusyhtiölle kanteen mukaiset määrät. Vaikka pankki valitti hovioikeuteen, ei se muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
Pankki sai valitusluvan korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeuskaan ei muuttanut hovioikeuden tuomiota. Korkeimman oikeuden perusteluista selviää, että vakuutusyhtiön kanne ei ole luonteeltaan takaisinsaantikanne, vaan tavallinen sopimusoikeudellinen korvauskanne. Näin ollen siihen ei voida soveltaa vastaajan vetoamaa takaisinsaantikanteen vanhenemisaikaa. Koska velallisen maksukyvyttömyyden riski kuuluu aina takaajalle, eikä velkojalle, samoin kuin, jos velallinen olisi laiminlyönyt maksamisen. Koska tämä on oikeuskäytännössä muodostunut perusratkaisuksi, olisi sen vastaista siirtää riski velkojalle, jos takaajan vastavakuuksien saanti ei ole enää mahdollista.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa