» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A Oy oli luovuttanut liikkeensä osan B Oy:lle, minkä yhteydessä A Oy oli siirtänyt myös työntekijä X:n B Oy:n palvelukseen. X:n olennaiset työtehtävät olivat säilyneet kuitenkin A Oy:ssä liikkeen luovutuksen jälkeenkin, minkä johdosta sillä olisi luovutuksen jälkeen ollut yhä mahdollisuus työllistää X. B Oy oli sittemmin irtisanonut X:n, kun hänelle ei löytynyt yrityksessä riittävästi työtehtäviä. X nosti tämän seurauksena kanteen A Oy: tä vastaan, joka tuli vireille hieman yli kaksi vuotta liikkeen luovutuksen jälkeen. Hänen kanteessaan mainitsemansa mukaan hänen siirtämiselleen B Oy:n palvelukseen ei ollut ollut perusteita ja A Oy oli näin ollen aiheuttanut hänelle vahinkoa myöhemmän irtisanomisen johdosta. Tapauksessa tuli juridiselta kantilta katsottuna arvioitavaksi, oliko X:n kanne nostettu riittävän ajoissa.
Työsopimuslain 47 e §:n mukaan kanne työsopimuksen lakkaamista koskevassa asiassa oli pantava vireille yleisessä alioikeudessa kahden vuoden kuluessa, siitä, kun työsopimuksen päättäminen oli saman lain 47 c §:ssä säädetyllä tavalla toimitettu tai katsottava toimitetuksi.
Käräjäoikeuden mukaan edellä mainittu säännös ei sinänsä soveltunut liikkeen luovutuksen yhteyteen. Säännöksen kirjaimellinen noudattaminen liikkeen luovutuksen yhteydessä olisi käräjäoikeuden mukaan johtanut liikkeen luovuttajan kannalta epätietoiseen tilanteeseen eikä se muutoinkaan voinut tulla liikkeen luovutuksen yhteydessä kyseeseen. Käräjäoikeus kuitenkin tulkitsi, että liikkeen luovutuksen yhteydessä säännöstä oli tulkittava siten, että kanteen nostamisaika alkoi liikkeen luovutuksen tapahtumispäivästä. Kun A:n kanne oli nostettu hieman yli kaksi vuotta tämän ajankohdan jälkeen, käräjäoikeus katsoi sen myöhästyneeksi ja hylkäsi sen vanhentuneena.
Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota asiassa. Korkein oikeus kuitenkin lähestyi asiaa hieman eri kantilta kuin alemmat oikeusasteet. Korkeimman oikeuden mukaan kyse ei ollut edellä mainitussa säännöksessä tarkoitetusta työsuhteen lakkaamisesta, vaan ennemminkin työsopimuksen rikkomisen johdosta vaadittavasta vahingonkorvauksesta. Tällä tarkoitetaan käytännössä sitä, että X:n vaatimukset perustuivat vahinkoon, jonka hän oli katsonut aiheutuneen siitä, että A Oy oli rikkonut sen ja X:n välistä työsopimusta siirtämällä hänet B Oy:n palvelukseen riippumatta siitä, että hänen työtehtävänsä jäivät suureksi osaksi A Oy:n puolelle.
Edellä mainitun tulkinnan perusteella korkein oikeus katsoi, ettei työsopimuslain 47 e § soveltunut tapaukseen, minkä johdosta sen mukaista kanneaikaakaan ei olisi tullut noudattaa tapauksen arvioinnissa. Tästä johtuen kannetta ei olisi tullut korkeimman oikeuden mukaan katsoa vanhentuneeksi, ja X:llä oli yhä oikeus vahingonkorvauksen vaatimiseen työsopimuksen rikkomisen perusteella. Näillä perusteilla korkein oikeus kumosi alempien oikeusasteiden antamat tuomiot ja palautti asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa