» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Suomalainen hirsitalotoimittaja A oli myynyt saksalaiselle B:lle hirsitalopaketin. A ja B olivat samana päivänä tehneet myös edustussopimuksen, jonka perusteella B sai alennusta talopaketista. Tarkoituksena oli, että B käyttää taloa mallitalona tulevassa edustustoiminnassa. Talon pääasiallinen käyttötarkoitus oli olla B:n perheen asuntona.
B jätti talotoimituksen viimeisen erän maksamatta. A nosti kanteen suomalaisessa käräjäoikeudessa ja vaati B:tä suorittamaan sekä maksamattoman loppuerän että mallitaloalennusta vastaavan erän. B vaati ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta, koska ainoastaan saksalainen tuomioistuin olisi toimivaltainen tutkimaan asian. A ja B olivat edustussopimuksessa sopineet, että oikeuspaikkana on suomalainen tuomioistuin. Talotoimitussopimuksessa vastaavaa oikeuspaikkalauseketta ei sen sijaan ollut. Kuluttajan asemassa olevan B:n valtion tuomioistuin olisi sen vuoksi toimivaltainen suomalaisen sijaan.
Käräjäoikeus ratkaisi ensin toimivaltakysymyksen. Se katsoi, että asiasta ei ollut sovittu A:n ja B:n välillä talon toimitusta koskevassa asiassa. Se katsoi myös, että tuomioistuimen toimivalta määräytyi Brysselin sopimuksen perusteella. Bryssel I -asetuksen mukaan kanne voitiin nostaa sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa velvoite oli täytettävä. Tapauksessa tuli Rooman yleissopimuksen perusteella soveltaa Suomen lakia velvoitteen maksupaikkakunnan määrittelemiseksi. Suomen lain mukaan rahavelka on maksettava velkojan luona. Oleellista oli kuitenkin sen määrittäminen, oliko B kuluttajan vai elinkeinonharjoittajan asemassa. Kuluttajaan tuli soveltaa Rooman yleissopimusta, jonka mukaan sopimukseen tuli soveltaa sen maan lakia, jossa kuluttaja oli.
Käräjäoikeuden mukaan ratkaisevaa oli se, että talo hankittu ensisijaisesti B:n perheen asumiskäyttöön. Edustustoiminta oli tarkoitus aloittaa vasta talon valmistuttua, ja silloin ainakin aluksi sivutoimisesti. A:n ja B:n välisten riitaisuuksien vuoksi edustustoiminta ei koskaan käynnistynyt eikä tulisi käynnistymään. Käräjäoikeus katsoi, että B oli kuluttajan asemassa, ja asiassa tuli soveltaa Saksan lakia. Sen mukaan velvoitteen suorituspaikkana olisi Saksa, ja kanne tulisi nostaa saksalaisessa tuomioistuimessa. Käräjäoikeus jätti kanteen tutkimatta.
Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden päätöksen voimassa. Se katsoi myös, että B oli kuluttajan asemassa, koska talo oli ostettu pääasiassa asumiskäyttöön. B oli ensisijaisesti kuluttajana ja vasta toissijaisesti elinkeinonharjoittajana talokaupassa.
Korkein oikeus tutki, onko B kuluttaja Brysselin sopimuksen mukaan. EY-tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan se katsoi, että talon pääasiallisella käyttötarkoituksella ei ollut asiassa ratkaisevaa merkitystä. A:n ja B:n välisestä liiketoiminnasta oli sovittu talokaupan yhteydessä, ja taloa oli tarkoitus käyttää elinkeinotoiminnassa mallitalona. Merkitystä ei ollut myöskään sillä, että edustustoiminnan oli määrä alkaa vasta tulevaisuudessa. Korkein oikeus katsoi, että B ei ollut kuluttajan asemassa.
Tapaukseen tuli soveltaa Bryssel I -asetuksen mukaista oikeuspaikka. Velvoitteen suorituspaikka oli ratkaiseva. Velvoitteen suorituspaikan määräävä laki puolestaan määräytyisi YK:n kauppalain mukaan, jonka perusteella se tässä tapauksessa oli myyjän liikepaikka eli Heinola. Korkein oikeus kumosi alempien oikeusasteiden päätökset ja palautti asian käräjäoikeuteen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa