» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, koska A oli ohittanut edellä kulkeneen auton ylittäen keltaisen sulkuviivan paikassa, jossa näkyvyys oli turvalliseen ohitukseen riittämätön. Käräjäoikeudessa kuultiin vastaaja A:ta, todistajina matkustajana ollutta V:tä sekä puhelimitse S:ää, joka siviilipoliisiautosta oli tehnyt havaintoja A:n ajosta. Lisäksi katsottiin A:n todisteeksi nimeämä DVD-tallenne, josta V osoitti paikan, jossa ohitus oli tapahtunut.
Käräjäoikeus piti todistaja V:n kertomusta epäuskottavana, koska hän oli muun muassa keskustellut tapahtumasta usein A:n kanssa. S:n kertomusta käräjäoikeus sen sijaan piti luotettavana, koska tämä oli ollut paikassa, josta tapahtumankulku oli hyvin havaittavissa, ja lisäksi S hoiti tapahtuma-aikana poliisin työtehtäviä virkavastuulla. Käräjäoikeus katsoi syytteen toteennäytetyksi ja tuomitsi A:n liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.
A valitti asiasta hovioikeuteen, joka ei kuitenkaan myöntänyt jatkokäsittelylupaa.
A valitti asiasta edelleen Korkeimpaan oikeuteen, jonka ratkaistavaksi jäi kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä, lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa tai luvan myöntämiseen on muu painava syy. Korkein oikeus kiinnitti erityisesti huomiota siihen, olisiko käräjäoikeudessa tapahtunut näytön arvioiminen ja vastaanottaminen ollut peruste myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. Käräjäoikeudessa vastaanotettu todistelu oli ollut ristiriitaista ja ratkaisevana todisteena oli ollut erityisesti puhelimitse kuullun S:n kertomus. Oikeudenkäymiskaaren mukaan pääsääntönä on, että todistajia kuullaan henkilökohtaisesti. Puhelinkuuleminen on mahdollista, jos tuomioistuin harkitsee sen soveliaaksi esimerkiksi silloin, jos todistaja on sairas. Tapauksessa todistaja oli ollut sairas, mutta käräjäoikeudella oli ollut vielä harkintavaltaa siitä, oliko puhelinkuuleminen ollut soveliasta. Soveliaisuusharkintaa tehdessään tuomioistuimen tulee yleisesti punnita tilannetta kokonaisuudessaan; kuinka keskeinen todistaja on kysymyksessä, kuinka luotettava todistajan kertomus on, ja kuinka asianosaisen oikeudet voidaan riittävästi käsillä olevassa yksittäistapauksessa turvata. Tuomioistuimen tulee myös varata asianosaisille tilaisuus lausua puhelinkuulemisen soveliaisuudesta, koska se tekee uskottavuuden arvioimisesta käytännössä katsoen mahdotonta ja vaikeuttaa vastaajan puolustautumista. Johtopäätöksenään Korkein oikeus totesi, että tapauksessa ratkaisevaksi nouseva näyttö oli ollut ristiriitaista, minkä vuoksi puhelinkuuleminen oli jo lähtökohtaisesti sopimatonta. Kertomuksen uskottavuuden arviointi oli jäänyt hyvin vajavaiseksi, mikä ei ole sopivaa, jos kyseessä on keskeinen todistaja. Lisäksi puhelimitse kuultu S ei ollut voinut lausua A:n pääkäsittelyssä esittämistä piirroksesta ja tallenteesta. Korkein oikeus katsoi, että käräjäoikeuden menettely vastaanottaessaan ja arvioidessaan todistelua oli ollut selvästi virheellinen. Virheellisyys oli ilmennyt myös tuomiosta. Jatkokäsittelyluvan myöntämiselle hovioikeudessa oli siten ollut oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu painava syy. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan. Hovioikeuden tuli ottaa asia käsiteltäväksi omasta aloitteestaan.
Ratkaisu korostaa todistajan puhelinkuulemisen poikkeuksellisuutta. Selkeä pääsääntö on, että todistajia tulee kuulla henkilökohtaisesti. Puhelinkuuleminen on mahdollista vain laissa olevien edellytysten selkeästi täyttyessä ja tilanteissa, joissa ei ole kysymys todistajan uskottavuuden arvioinnista.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa