» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Asian KKO:2013:67 taustalla oli se, että A ja B olivat työskennelleet Y Oy:ssä toistaiseksi voimassa olleissa työsuhteissa, A 1.1.1958 alkaen 30.4.1974 saakka ja B 23.5.1964 alkaen 7.11.1982 saakka. Sekä A että B olivat työsuhteensa päätyttyä säilyttäneet oikeutensa palvelusaikaansa vastaavaan osuuteen Y:n eläkesäätiön A-osaston sääntöjen mukaisesta lisäeläkkeestä eläkesäätiöltä saamillaan vapaakirjoilla.
Eläkesäätiön sääntöjen mukaan vapaakirjan saaneiden oikeus vanhuuseläkkeeseen alkoi heidän täytettyään 65 vuotta, jonka jälkeen eläkettä tuli hakea säätiöltä kirjallisesti. Ilman pätevää syytä eläkettä ei maksettaisi takautuvasti kuutta kuukautta pidemmältä ajalta. Vuonna 2006 voimaan tullut laki muutti eläkesäätiön tiedonantosäännöksiä niin, että eläkkeensaajien on eläkkeelle jäädessään tai muiden etuuksien erääntyessä saatavat tiedot niistä eläke- ja muista etuuksista, joihin he ovat oikeutettuja, ja tieto on tarvittaessa saatava myös eläkejärjestelmän sääntöihin tehdyistä olennaisista muutoksista.
A saavutti 65 vuoden iän vuonna 1998 ja B vuonna 1996, eikä kumpikaan hakenut tällöin lisäeläkettä eläkesäätiöltä. Vuonna 2008 eläkesäätiö ilmoitti A:lle ja B:lle kirjeitse heidän oikeudestaan lisäeläkkeeseen ja siitä, että heidän tuli hakea sitä säätiöltä kirjallisesti. A:n 28.10.2008 vireille tulleesta hakemuksesta säätiö myönsi hänelle eläkkeen 1.11.2008 lukien sekä takautuvasti 1.5.2008 alkaen. B:n hakemus tuli vireille 30.12.2008 ja eläke myönnettiin hänelle 1.1.2009 alkaen, ja takautuvasti 1.7.2008 alkaen.
A ja B nostivat käräjäoikeudessa kanteen ja vaativat eläkesäätiötä suorittamaan heille maksamattomia lisäeläkkeitä vuosilta 2006, 2007 ja 2008 siltä osin, kuin niitä ei ollut takautuvasti suoritettu. He molemmat kertoivat, etteivät olleet ennen saamaansa ilmoitusta olleet tietoisia, että lisäeläkettä oli haettava työeläkkeen lisäksi erikseen.
Eläkesäätiö vaati kanteiden hylkäämistä, sillä sillä ei sen mukaan ollut sen sääntöjen perusteella velvollisuutta tiedottaa A:lle ja B:lle henkilökohtaisesti heidän oikeudestaan lisäeläkkeeseen. Sen mukaan velvollisuus ei myöskään seurannut eläkesäätiölaista, sillä kyseinen säännös ei ollut ollut voimassa A:n ja B:n jäädessä eläkkeelle. Säännöksessä eläkesäätiölle ei myöskään ollut asetettu velvollisuutta selvittää työntekijöiden osoitteita, eivätkä A tai B olleet ilmoittaneet sille uusi yhteystietojaan. A ja B olivat työssä ollessaan saaneet tietoa lisäeläkkeestä.
Käräjäoikeus katsoi, että eläkesäätiölain nojalla eläkesäätiön olisi tullut ilmoittaa A:lle ja B:lle henkilökohtaisesti heidän oikeudestaan lisäeläkkeeseen heti lain tultua voimaan. Koska eläkesäätiö oli tiedottanut A:lle ja B:lle heidän eläkeoikeudestaan vasta loppuvuodesta 2008 oli pätevä syy suorittaa lisäeläkettä takautuvasti pidemmältä kuin säätiön säännöissä määritellyltä kuudelta kuukaudelta. Käräjäoikeus siis hyväksyi A:n ja B:n vaatimukset lisäeläkkeiden suorittamisesta takautuvasti 1.1.2006 lukien korkoineen.
Hovioikeus katsoi, että eläkesäätiön olisi tullut EU:n direktiivin perusteella muutetun eläkesäätiölain nojalla antaa A:lle ja B:lle tiedoksi eläkesäätiön sääntöihin lain vaatimalla tavalla tehdyt muutokset ja lähtökohtaisesti tiedonantovelvollisuus olisi tullut täyttää henkilökohtaisesti. Hovioikeuden mukaan eläkesäätiö ei voinut vedota puuttuviin yhteystietoihin tiedonantovelvollisuutensa täyttämisen viivästymisen syynä. Hovioikeus päätyi hyväksymään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.
Korkein oikeus myönsi eläkesäätiölle valitusluvan ja kysymykseksi muodostui se, oliko eläkesäätiöllä ollut velvollisuus ilmoittaa eläkesäätiölain muutoksen voimaan tullessa eläkesäätiön vapaakirjan saaneille, eläkesäätiön sääntöjen mukaisen eläkeiän saavuttaneille henkilökohtaisesti heillä mahdollisesti olevasta oikeudestaan lisäeläkkeeseen ja oliko mahdollista laiminlyöntiä pidettävä sellaisena eläkesäätiön säännöissä mainittuna pätevänä syynä, jonka johdosta lisäeläkettä oli tullut maksaa takautuvasti kuutta kuukautta pidemmältä ajalta. Lisäksi kysymyksenä oli se, oliko asiassa tarpeen esittää Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa tarkoitettu ennakkoratkaisupyyntö unionin tuomioistuimelle lisäeläkedirektiivin tulkinnasta.
Korkein oikeus totesi, että Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kansallisen tuomioistuimen on kansallista lainsäädäntöä soveltaessaan tulkittava sitä mahdollisimman pitkälle asiaan mahdollisesti liittyvän direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti.
Kyseisessä tapauksessa oleellista eläkesäätiölain säännöstä on muutettu EU:n lisäeläkedirektiivin mukaiseksi ja korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan, lakiin asetettua tiedonantovelvollisuutta oli sovellettava riippumatta siitä, jäikö henkilö eläkkeelle yhtiön palveluksesta vai oliko hän jäänyt eläkkeelle jo aikaisemmin ja saanut eläkeoikeudestaan vapaakirjan. Tiedonantovelvollisuuden mukaisesti korkein oikeus myös katsoi, että eläkesäätiön oli tiedonannoissaan toimittava oma-aloitteisesti ja tiedonantovelvollisuutta oli tullut noudattaa 1.6.2006 alkaen, jolloin kyseinen säännös oli tullut voimaan. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että eläkesäätiön käyttämän tiedonantotavan oli oltava sellainen, että se vallitsevissa olosuhteissa tavoitti vakuutetut, ja hallituksen esityksen mukaisesti lähtökohtana oli henkilökohtainen tiedonanto.
Korkein oikeus lähti kyseisen tapauksen arvioinnissa siitä, että koska eläkesäätiö oli toimittanut lainmukaiset tiedot A:lle ja B:lle vasta syksyllä 2008, oli se laiminlyönyt sille lain mukaan kuuluneen velvollisuuden, eikä asiassa myöskään ollut esitetty sellaisia perusteluita, joiden vuoksi eläkesäätiö ei olisi voinut antaa vaadittuja ilmoituksia jo heti lain voimaantultua.
Korkeimman oikeuden kannan mukaan eläkesäätiö ei voinut vedota myöskään siihen, ettei tiedonantovelvollisuutta koskevia sääntöjä ollut säätiön säännöissä ennen vuotta 2007 koska tiedonantovelvoitteiden mainitseminen säännöissä suojaa nimenomaan vakuutettujen tiedonsaantioikeuksia ja koska sääntöjen muuttaminen on eläkesäätiön vallassa.
Korkein oikeus tulikin siihen tulokseen, että eläkesäätiön laiminlyönti on ollut sellainen pätevä syy, jonka vuoksi sen olisi tullut maksaa A:lle ja B:lle eläkettä taannehtivasti pidemmältä kuin kuuden kuukauden ajalta, eli takautuvasti lain voimaantulosta alkaen. Korkein oikeus päätyi muuttamaan hovioikeuden tuomiota niin, että se alensi A:lle ja B:lle maksettavien lisäeläkkeiden määrää vuodelta 2006. Muilta osin se jätti hovioikeuden tuomion voimaan.
Lopuksi korkein oikeus otti vielä kantaa siihen, olisiko hovioikeuden tullut pyytää unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua direktiiviä tulkitessaan. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen mukaan tuomioistuin voi pyytää Unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua silloin, kun se katsoo sen olevan tarpeen käsiteltävänä olevan asian ratkaisemiseksi. Sellaisella tuomioistuimella jonka päätökseen saa hakea asiassa muutosta ei kuitenkaan ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua. Näin ollen hovioikeus ei menetellyt asiassa virheellisesti.
Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä puolestaan selviää, että myöskään ylimmällä oikeusasteella ei ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua, jos asiasta on oikeuskäytäntöä tai jos on selvää, miten kyseessä olevaa oikeussääntöä on asianmukaisesti sovellettava. Korkein oikeus katsoi, ettei tässä tapauksessa direktiivin tulkinnasta ollut todellista epäselvyyttä, joten silläkään ei ollut tarvetta pyytää asiassa ennakkoratkaisua.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa