» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Sosiaalityöntekijä A ei ollut laatinut melko vaikeasti vammautuneelle asiakkaalle B vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun asetuksen edellyttämää palvelusuunnitelmaa eikä sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain edellyttämää hoito- ja palvelusuunnitelmaa. Kysymys oli siitä, oliko sosiaalityöntekijä, joka näin menetellessään oli toiminut kunnassa noudatetun, hänen esimiestensä ja kunnan toimielinten linjauksiin perustuneen käytännön mukaisesti, syyllistynyt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.
Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan virkamies voi syyllistyä tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen, jos hän virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkoo tai jättää täyttämättä virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää lisäksi sitä, ettei teko ole kokonaisuutena arvioiden vähäinen. Virkavelvollisuuden rikkomisesta voi siis olla kysymys, jos virkamies on rikkonut tai laiminlyönyt täyttää tehtäväänsä kuuluvan virkavelvollisuuden. Koska A:n väitettiin laiminlyöneen velvollisuutensa laatia B:lle vammaispalveluasetuksen mukainen palvelusuunnitelma ja asiakaslain edellyttämä palvelu- ja hoitosuunnitelma, oli ensiksi ratkaistava, ovatko säännökset edellyttäneet suunnitelmien laatimista B:lle.
Vammaispalveluasetuksen 2 §:n mukaan vammaisen henkilön tarvitsemien palvelujen ja tukitoimien selvittämiseksi on yhdessä hänen ja hänen huoltajansa kanssa tarvittaessa laadittava palvelusuunnitelma. Palvelusuunnitelman tulee tarvittaessa sisältää myös muita kuin vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetussa laissa tarkoitettuja toimenpiteitä. Palvelusuunnitelma on tarkistettava tarpeen mukaan. Vammaispalvelulain 3 §:n mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää.
B oli jo 9.7.1997 toimittanut Porvoon kaupungille ilmoituksen sosiaalipalvelujen tarpeestaan. Lomakkeessa oli B:n hakeman kuljetuspalvelun lisäksi tarvittavina palveluina merkitty muun muassa kodinhoitoapu, jalkojenhoito, siivouspalvelut, lomatoiminta ja virkistyspalvelut. Lomakkeesta ja siihen 17.7.1997 liitetystä lääkärintodistuksesta ilmeni, että B oli vuonna 1993 vakavasti loukkaantunut liikenneonnettomuudessa ja hänellä oli kävelyn osalta 80 prosentin haitta-asteen aiheuttavaksi arvioitu liikuntavamma. Lomakkeessa olleen ilmoituksensa mukaan B pystyi kävelemään enintään 150 metriä. B:lle on myönnetty vaikeavammaisten kuljetuspalvelua 8.8. - 30.9.1997, 19.2. - 31.3.1998, 1.4. - 30.6.1998, 19.8. - 31.12.1998, 1.1. - 31.12.1999 sekä tämän jälkeen 16.4. - 31.12.2003, vuodelle 2004 ja vuodelle 2005. Porvoon kaupungin vammaispalveluista vastanneilla viranomaisilla oli siten ollut tieto siitä, että Porvoossa asuva melko vaikeasti vammautunut B oli hakenut ja saanut kaupungilta vammaispalvelulain ja -asetuksen mukaisia kuljetuspalveluja vuosina 1997-1999 ja uudelleen huhtikuusta 2003 alkaen. B:n terveydelliset ongelmat olivat olleet jo vuonna 1997 pitkäaikaisia.
Vammaispalveluasetuksen 2 §:n mukaan palvelusuunnitelma on laadittava tarvittaessa vammaisen henkilön tarvitsemien palvelujen ja tukitoimien selvittämiseksi. Säännöksen sanamuodon mukaan palvelusuunnitelman tekeminen perustuu tarveharkintaan. Väljä sääntelytapa on johtanut kunnissa epäyhtenäiseen tulkinta- ja soveltamiskäytäntöön. B:n vammojen vakavuus huomioon ottaen Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että vammaispalveluasetuksen tarkoittaman palvelusuunnitelman laatimiseen B:lle olisi tullut ryhtyä jo niiden tietojen perusteella, joita B oli mainitussa ilmoituksessa ja sitä täydentävässä lääkärintodistuksessa toimittanut.
Vuoden 2001 alusta voimaantulleen asiakaslain 5 §:n 1 momentin mukaan sosiaalihuollon henkilöstön on selvitettävä asiakkaalle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä erilaiset vaihtoehdot ja niiden vaikutukset samoin kuin muut seikat, joilla on merkitystä hänen asiassaan. Lain 7 §:n 1 momentin mukaan sosiaalihuoltoa toteutettaessa on laadittava palvelu-, hoito-, kuntoutus- tai muu vastaava suunnitelma, jollei kyseessä ole tilapäinen neuvonta ja ohjaus tai jollei suunnitelman laatiminen muutoin ole ilmeisen tarpeetonta. Säännös korostaa sitä, että sosiaalihuoltoa toteutettaessa on käytännössä aina laadittava edellä mainittu suunnitelma. Asiakaslakia sovelletaan sosiaalihuoltolain mukaisiin sosiaalipalveluihin. Sosiaalihuoltolain 17 §:n 2 momentissa on kunnan velvollisuudeksi säädetty muun muassa huolehtia vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista. Asiakaslain edellä kerrottu velvoite on lähes poikkeukseton. B:n vammojen vakavuus huomioon ottaen Korkein oikeus katsoi, että B:lle olisi tullut laatia asiakaslain tarkoittama palvelu- ja hoitosuunnitelma.
Kuntien velvollisuutena on huolehtia vammaislain ja asiakaslain mukaisten velvoitteiden täytäntöönpanosta. Lain toteuttamisesta vastaavat viime kädessä ne virkamiehet, joille asianomaiset tehtävät kunnassa kuuluvat. Yksittäisten virkamiesten toimintaa ohjaavat kunnan päätöksentekoelimien ja virkamiesten esimiesten tekemät ratkaisut. Käytännön sosiaalityötä tekevän virkamiehen tulee työssään noudattaa asianomaisia säännöksiä ja niiden puitteissa myös työnjohdon hänelle antamia työn sisältöä koskevia ohjeita ja linjauksia sekä vakiintunutta käytäntöä. Lainsäädännön ja mahdollisten tehtävää koskevien määräysten lisäksi virkamiehen asema, koulutus ja hänen saamansa ohjaus vaikuttavat siihen, mitä häneltä voidaan viranhoidossaan edellyttää. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan Porvoon kaupunki ei ollut antanut nimenomaisia kirjallisia määräyksiä, ohjeita tai tulkintasuosituksia nyt kysymyksessä olevien säännösten soveltamisesta eikä myöskään siitä, mikä virkamiestaho on viime kädessä vastuussa säännöksissä mainituista tehtävistä. Käytäntö on Porvoossa ollut sellainen, että palvelusuunnitelma on tehty vain, jos henkilölle on myönnetty useampi kuin yksi vammaispalvelulain ja -asetuksen mukainen tukimuoto. Tällainen käytäntö on ollut yleinen muissakin kunnissa. Porvoossa palvelusuunnitelmaa ei ole tehty, jos asiakas on käyttänyt vammaispalveluista ainoastaan kuljetuspalvelua. Tällaisia asiakkaita on ollut Porvoossa useita satoja. Porvoossa on ylipäänsä tehty vain joitakin palvelusuunnitelmia. Suunnitelmien laatiminen huomattavasti useammalle olisi ilmeisesti vaatinut sellaisia voimavaroja, joiden osoittamiseen A ei ole voinut vaikuttaa.
A oli tekoajankohtana toiminut kuljetuspalveluista vastaavana sosiaalityöntekijänä Porvoon kaupungin vammaispalvelussa. B on asioinut A:n kanssa vuodesta 1997 ja ollut vuodesta 1997 vuoteen 1999 vammaispalveluun kuuluvan kuljetuspalvelun asiakas. Vuosina 2000 - 2002 hän ei ollut hakenut kuljetuspalveluita eikä muutenkaan ollut vammaispalvelun asiakkaana eikä hän ole tuolloin ollut yhteydessä A:han. Asiakaslain voimaantulon 1.1.2001 jälkeen B oli ensimmäisen kerran asioinut A:n kanssa vuonna 2003 hakiessaan uudelleen kuljetuspalvelua. A oli tullut tietoiseksi B:n terveydellisistä ongelmista tämän tehtyä ilmoituksen sosiaalipalvelujen tarpeesta. Tuossa vaiheessa B oli hakenut vain kuljetuspalveluja, vaikka hän olikin tuonut esiin myös muiden tukitoimien tarpeen.
Palvelusuunnitelman laatimisessa on kysymys kunnan vastuulla olevasta tehtävästä. Palvelusuunnitelma ei ole hallintopäätös, mutta suunnitelma toimii päätöksenteon pohjana silloinkin, kun kunta ei esimerkiksi taloudellisista syistä tai henkilöstön riittämättömyyden vuoksi voi välittömästi toteuttaa kaikkia suunnitelmasta ilmeneviä palvelutarpeita. B:n osalta kysymys ei siis ole ollut sellaisen palvelun tai henkilökohtaisen etuuden myöntämisestä, josta asiaa käsittelevän virkamiehen olisi tullut omalla vastuullaan tehdä nimenomainen päätös. Palvelusuunnitelman tekemättä jättämisestä ei myöskään ole seurannut se, että B olisi jäänyt vaille jotain etuutta. Palvelusuunnitelmien laatimisessa noudatettu käytäntö on perustunut A:n esimiesten ohjaukseen ja ratkaisuihin tai ainakin ollut heidän tiedossaan. Käytännön muodostumiseen ovat vaikuttaneet myös kunnan toimielinten suunnitelmien laatimiseen osoittamat voimavarat. Mainittujen seikkojen voidaan arvioida tosiasiallisesti ohjanneen A:n työtä.
A oli osaltaan ollut vastuussa kysymyksessä olevien suunnitelmien konkreettisesta laatimisesta. Hän oli myös voinut havaita B:n tarpeen saada erilaisia sosiaalipalveluja. A:lla oli siten ollut tehtävässään velvollisuus harkita kysymyksessä olevien suunnitelmien laatimisen tarpeellisuutta. A:lta ei kuitenkaan huomioon ottaen palvelusuunnitelman luonteeseen ja tarkoitukseen sekä A:n asemaan ja tosiasiallisiin toimimismahdollisuuksiin vaikuttavat seikat ole voitu edellyttää poikkeamista niistä linjauksista, joita hänen työtään ohjaavat esimiehet ja kunnalliset toimielimet ovat tehneet. Näin on asia erityisesti siltä osin kuin kysymys on ollut vammaispalveluasetuksen mukaisesta palvelusuunnitelman laatimisvelvoitteesta, johon on jo sellaisenaan liittynyt tarveharkintaa. Siltä osin kuin kysymys on ollut asiakaslain mukaisesta velvollisuudesta laatia palvelu- ja hoitosuunnitelma, kunnan velvoite on ollut selvästi yksiselitteisempi. Arvioitaessa A:n rikosoikeudellista vastuuta oli huomioon kuitenkin otettava se, että velvoite asiakaslain mukaisen palvelusuunnitelman laatimiseen on asiakaslain 7 §:n 1 momentin mukaan tullut ajankohtaiseksi sosiaalihuoltoa koskeneita toimenpiteitä toteutettaessa. B ei ole ollut vammaispalvelun asiakkaana sanotun lain tullessa voimaan vuonna 2001, vaan hän oli tullut uudestaan A:n ja vammaispalvelutoimiston asiakkaaksi vasta vuonna 2003.
Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, että A ei ole virkaansa toimittaessaan syyllistynyt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa