» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa isoisä oli useiden vuosien aikana viidellä eri kerralla kosketellut pojantyttärensä rintoja sekä sukuelintä vaatteiden alta ja päältä. Ensimmäisen koskettelun aikaan lapsi oli ollut lähes 7-vuotias ja viimeisen koskettelukerran aikana noin 13-vuotias. Lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä katsottiin täyttyvän rikoslain 20 luvun 7 §:n (563/1998) 1 momentin 1 ja 3 kohdan ankaroittamisperusteet. KKO:n tuli ratkaista, että onko rikosta pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä, sekä kysymykset rangaistuksen mittaamisesta ja valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä.
A:n syyksi luetut B:n koskettelut ovat kohdistuneet lapsen rintojen tai sukuelimen alueelle, ja ne ovat olleet luonteeltaan seksuaalisia. Kosketteluista osa on tapahtunut vaatteiden alta ja osa vaatteiden päältä. Koskettelut ovat tapahtuneet pääosin A:n asunnossa tai asuntovaunussa silloin, kun B on ollut isovanhempiensa luona kyläilemässä. Kysymys on ollut sellaisista koskettelemalla tehdyistä seksuaalisista teoista, joita rikoslaissa tarkoitetaan.
Rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan, jos hyväksikäytössä kohteena on lapsi, jolle rikos lapsen iän tai kehitystason vuoksi on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa (1 kohta) tai jos rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi (3 kohta). Lisäksi kuitenkin edellytetään, että rikosta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.
Kuten säädöksen esitöissä on 1 kohdan mukaisen ankaroittamisperusteen osalta todettu, seksuaalisen teon kohteeksi joutuneelle lapselle aiheutuu teosta yleensä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin sitä suurempi vahinko, mitä nuorempi ja kehittymättömämpi hän on. Arvioinnissa voidaan merkitystä antaa myös seksuaalisen teon luonteelle sekä tekijän ja hyväksikäytetyn lapsen väliselle ikäerolle.
A:n syyksi luetut koskettelut olivat alkaneet toukokuussa 2002, jolloin B oli ollut lähes 7-vuotias. Tämän jälkeen kosketteluja oli tapahtunut aika ajoin siten, että kaikkiaan koskettelukertoja on ollut yhteensä ainakin viisi. Viimeinen kerta oli ollut vuoden 2008 toukokuussa, jolloin B oli 13-vuotias. A oli tekoajan alussa 62-vuotias ja teon päättyessä 68-vuotias. B oli ollut koskettelujen alkaessa varsin nuori ja siten seksuaalisesti kehittymätön, ja A oli ollut B:tä huomattavasti vanhempi. Kosketteluteot olivat toistuneet samankaltaisina vuosien varrella. KKO:n mukaan rikos oli ollut omiaan lapsen iän vuoksi aiheuttamaan hänelle sellaista erityistä vahinkoa, jota momentin 1 kohdassa tarkoitetaan. Mainitun lainkohdan mukainen ankaroittamisperuste täyttyy siten asiassa.
Esitöiden mukaan säännöksen 3 kohdan mukainen ankaroittamisperuste tulee sovellettavaksi yleensä tilanteessa, jossa tekijänä on lapsen vanhempi taikka muutoin lapsen kasvatuksesta huolehtiva henkilö. Erityisen riippuvaisesta asemasta voi olla kysymys myös muissa tilanteissa kuin lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa.
Tässä tapauksessa kysymys oli ollut lapsen ja isoisän välisestä suhteesta, joka oli ollut varsin tiivistä. Tällaisessa lähisukulaisuussuhteessa lapsen voidaan katsoa yleensä tuntevan erityistä luottamusta isovanhempaansa. A oli käräjäoikeudessa kertonut, että hänen ja B:n välit olivat olleet hyvät ja luottamukselliset. B oli ollut melko säännöllisesti hoidettavana isovanhempiensa luona, jolloin hän on myös yöpynyt näiden luona. Isovanhemmat, ja siten myös A osaltaan, olivat tällöin olleet vastuussa B:n huolenpidosta. Tästä huolenpidosta ja siten isovanhemmistaan B oli ollut varsinkin kysymyksessä olevan ajanjakson alkuvaiheessa erityisen riippuvainen. KKO päätyi kantaan, minkä mukaan rikos oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa B:lle hänen A:ta kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen ja tästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi. Näin ollen asiassa täyttyi myös 3 kohdan mukainen ankaroittamisperuste.
Rikoksen törkeyden kokonaisarvostelussa on usein perusteltua lähteä siitä, että jos asiassa täyttyy usea tunnusmerkistön mukainen ankaroittamisperuste, rikosta voidaan lähtökohtaisesti pitää myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Seksuaalirikokset ovat tyypillisesti rikoksia, joiden osalta vakavuudeltaan hyvinkin erilaisissa teoissa voivat täyttyä tunnusmerkistön mukaiset ankaroittamisperusteet. Senkin vuoksi kokonaisarvostelulla on näissä rikoksissa painava merkitys. Tällöin huomiota on kiinnitettävä kaikkiin tekoon, tekijään ja teon uhriin liittyviin seikkoihin. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeysarvioinnissa merkitystä voidaan antaa ennen kaikkea sille, miten paheksuttavana tekoa on luonteensa, tekotapansa ja vahingollisuutensa vuoksi pidettävä.
A:n syyksi luettu menettely täytti laissa säädettyjä ankaroittamisperusteita. Hyväksikäytöt olivat tapahtuneet noin kuuden vuoden aikana. Hyväksikäytöistä B:lle aiheutunut ahdistava tilanne oli siten jatkunut koko sanotun pitkän ajan. Läheisen henkilön tekeminä toistuvat hyväksikäytöt olivat olleet omiaan vahingoittamaan lasta enemmän kuin tilanteessa, jossa tekijänä olisi ollut lapselle täysin ulkopuolinen henkilö. Lapsi ei ollut voinut varautua siihen, mitä hänen isovanhempiensa luona vieraillessaan tapahtuisi. Lapsen lähtökohtaisesti läheiseksi ja turvalliseksi kokeman isoisän syyllistyminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön oli asettanut lapsen ahdistavaan ja myös ristiriitaiseen tilanteeseen, koska teon paljastumisesta aiheutuisi vääjäämättä, paitsi lapselle epävarmuutta siitä, miten asiaan suhtauduttaisiin, isoisälle vakavia seurauksia. Nämä seikat puoltavat sitä, että rikosta oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.
KKO kuitenkin pitää sitä, että A:n syyksi luetut, kuuden vuoden aikana tehdyt noin viisi hyväksikäyttötekoa eivät ole edenneet vakavammiksi loukkauksiksi, näitä seikkoja painavampana. Tekojen määrä sanottuna pitkänä aikana myös viittaa siihen, että kysymys oli ollut pikemminkin satunnaisista, hetkellisen tilanteen laukaisemista teoista kuin jatkuvasta tietoisesta pyrkimyksestä lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Tämän vuoksi ei ollut perusteltua pitää tekoja ennen kaikkea luonteensa ja tekotapansa johdosta niin paheksuttavina, että rikos tulisi katsoa ankaroittamisperusteiden täyttymisestä huolimatta kokonaisuutena arvostellen törkeäksi.
KKO päätyi oikeuskäytäntöä arvioimalla ratkaisuun, minkä mukaan oikeudenmukainen rangaistus tapauksessa on vuosi ja neljä kuukautta vankeutta. Siitä huolimatta, että A:n antama tunnustus olikin helpottanut sekä esitutkintaa että tuomioistuinkäsittelyä, hänen ei kuitenkaan voitu katsoa pyrkineen edistämään rikoksensa selvittämistä siten, että rangaistuksen mittaamisessa tulisi tämän johdosta soveltaa rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa tarkoitettua lieventämisperustetta.
Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. A:ta ei oltu aikaisemmin rekisteröity rikoksista, eikä teosta ilmenevää syyllisyyttä myöskään voitu pitää suurempana kuin mitä se tämän tyyppisissä teoissa yleensä on. Nämä seikat puolsivat vankeusrangaistuksen määräämistä ehdolliseksi. Myös se, että A oli tunnustamalla tekonsa ja suorittamalla tuomitut vahingonkorvaukset osoittanut ottavansa vastuun teoistaan, puolsi rangaistuksen määräämistä ehdollisena. Vaikka lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on luonteeltaan vakava rikos, hyväksikäyttöä ei tässä tapauksessa voitu pitää luonteeltaan sellaisena, että rikoksen vakavuus olisi edellyttänyt vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa