» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa KKO:2013:58 oli kyse siitä, että osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta Tullipiiri määräsi maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa, joka voidaan Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ole luonteeltaan arvonlisävero.
A valitti Tullipiirin verotuspäätöksestä hallinto-oikeuteen ja vaati autoveron alentamista ja arvonlisäveron poistamista. Hallinto-oikeus alensi autoveroa ja arvonlisäveroa. A haki edelleen valituslupaa korkeimmalta hallinto-oikeudelta, joka kuitenkin eväsi luvan 20.3.2007 antamallaan päätöksellä.
Euroopan unionin tuomioistuin antoi 19.3.2009 tuomion, jossa se katsoi, että Suomi ei ollut noudattanut perustamissopimusta tai kuudetta arvonlisäverodirektiiviä koska se oli sallinut, että autoverolle suoritettava vero voitiin arvonlisäverolain mukaisesti vähentää arvonlisäverosta.
Unionin tuomioistuimen päätöksen jälkeen A nosti käräjäoikeudessa kanteen, jossa se vaati, että valtio velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena autoveropäätökseen liittyneen arvonlisänveron määrä. Käräjäoikeus katsoi, että lainvoimaiseksi jäänyt tullin autoveropäätös rikkoi riittävän ilmeisellä tavalla unionin oikeutta ja velvoitti valtion maksamaan vaaditut korvaukset.
Valtio valitti asiasta hovioikeuteen, joka kuitenkin käräjäoikeuden tavoin katsoi, että Suomi oli rikkonut Euroopan unionin oikeutta ja aiheuttanut A:lle vahinkoa, sillä koska A ei ollut ollut arvonlisäverovelvollinen, ei se ollut voinut vähentää arvonlisäverosta kyseisestä ajoneuvoverosta kannettua autoveron arvonlisäveroa. Hovioikeus ei siis muuttanut käräjäoikeuden tuomiota pääasiassa.
Valtiolle, jota asiassa edusti Tullihallitus, myönnettiin valituslupa korkeimmasta oikeudesta. Valituksessaan valtio vetosi siihen, ettei unionin oikeuden rikkomus ollut riittävän ilmeinen ja siihen, että toimen suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia oli asiassa noudatettu. Lisäksi valtio vetosi siihen, että hovioikeus syrjäytti tuomiossaan virheellisesti vahingonkorvauslaista ilmenevän kannerajoituksen. Lisäksi Tullihallitus katsoi, että asiassa tulisi pyytää ennakkoratkaisua Euroopan unionin tuomioistuimelta.
Ensimmäiseksi korkein oikeus arvioi ennakkoratkaisupyynnön pyytämisen perusteita. Se päätyi katsomaan, että asia on unionin oikeuden soveltamisen osalta ratkaistavissa jo olemassa olevan oikeuskäytännön pohjalta koska kysymys on jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun edellytysten, jotka ovat kehittyneet unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, soveltamisesta kyseisenlaisissa olosuhteissa. Korkein oikeus hylkäsi pyynnön ennakkoratkaisun pyytämisestä.
Seuraavaksi korkeimman oikeuden ratkaistavaksi tuli sen toimivalta tutkia asiaa. Tullihallitus oli valituksessaan vaatinut ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta, sillä kyse on hallintoriita-asiasta ja kanne on sen vuoksi nostettu väärässä tuomioistuimessa.
Korkein oikeus katsoi, että koska kanteen perusteena on Euroopan unionin oikeuden rikkomisen ja valtion moitittava huolimattomuus ja koska kanteessa vaaditaan valtiolta vahingonkorvausta, on yleisellä tuomioistuimella toimivalta käsitellä asiaa. Aiemmassakin oikeuskäytännössä korkein oikeus on katsonut olevansa toimivaltainen käsittelemään myös julkisyhteisöön kohdistetut perus- ja ihmisoikeusloukkauksiin perustuvat vahingonkorvauskanteet.
Valtio oli vaatinut lisäksi kanteen tutkimatta jättämistä sen vuoksi, että korkeimman hallinto-oikeuden aiempi päätös jossa se oli hylännyt valitusluvan, oli lainvoimainen. Korkein oikeus totesi, että Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti jäsenvaltioon kohdistuvan vahingonkorvauskanteen, jonka perusteena on unionin oikeuden rikkominen, tulee olla mahdollinen myös silloin, kun kyseinen vahinko on aiheutunut asian käsittelyssä ylimmän oikeusasteen päätöksestä. Näin ollen aiemman päätöksen lainvoimaisuudesta huolimatta, vaatimus kanteen tutkimatta jättämisestä hylättiin.
Varsinaisen pääasian osalta korkein oikeus tutki ensin jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta ja sen edellytyksiä Euroopan unionin oikeudessa. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että jäsenvaltion on korvattava yksityiselle unionin oikeuden loukkauksen perusteella aiheutetut vahingot, jos rikotun oikeusnormin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, jos rikkominen on ollut riittävän ilmeistä ja jos aiheutunut vahinko on ollut välittömässä syy-yhteydessä jäsenvaltion rikkomukseen. Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, että vastuu voi syntyä myös väljempien kansallisten edellytysten perusteella. Vahingonkorvausvastuu tulee sovellettavaksi myös silloin, kun kyseinen vahinko on aiheutunut asiaa ylimpänä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä.
Seuraavaksi korkein oikeus arvioi verotusta koskevaa unionin oikeutta ja huomioi laajasti Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä sekä muun muassa Euroopan komission Suomelle antamaa virallista arvonlisäverolakia koskevaa huomautusta. Korkein oikeus huomioi lisäksi sen, että Euroopan unionin komission nostanut 4.1.2008 Suomea vastaan kanteen ja Euroopan unionin tuomioistuin oli 19.3.2009 antamassaan tuomiossa katsonut, että Suomi oli rikkonut perustamissopimusta pitäessään aiemmasta päätöksestä huolimatta voimassa arvonlisäverolaissa säädetyn vähennysoikeuden. Tuomion jälkeen Suomi sääti lain autoverolle kannetun arvonlisäveron (elv) suuruisen veron palauttamisesta eräissä tapauksissa, jonka perusteella vero palautettiin niille, jotka eivät olleet voineet vähentää veroa arvonlisäverotuksessaan.
Kyseistä asiaa arvioidessaan korkein oikeus katsoi, että koska muut valtion vahingonkorvausvastuun unionin oikeuden mukaiset edellytykset olivat selkeitä, oli ratkaistavana nyt kysymys siitä, oliko rikkomus ollut unionin oikeuden mukaisesti riittävän ilmeinen muodostamaan valtiolle vahingonkorvausvastuun. Korkein oikeus tutki ensin tarkasti unionin oikeuden verosääntelyä, joka arvonlisäveron osalta on jäsenvaltioissa yhtenäistetty, sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä.
Korkein oikeus päätyi ensinkin toteamaan, että elv-sääntelyä ei ole voinut pitää selkeästi unionin oikeuden vastaisena vielä unionin tuomioistuimen vuonna 2002 antaman tuomion perusteella. Sen jälkeiset seikat, kuten Suomelle vuonna 2005 annettu huomautus verotuksen syrjivyydestä, ovat kuitenkin asettaneet aihetta saattaa aiemmin omaksuttu tulkinta kyseenalaiseksi. Muun muassa oikeuskirjallisuudessa konkreettisesti osoitetut elv:n vähennysoikeuden vaikutukset sekä aiemmin vakiintuneet tulkintaperiaatteet huomioiden oli muodostunut selkeitä perusteita epäillä, että elv-sääntely ei ollut yhteensopivaa verotuksen syrjivyyskiellon kanssa. Valtion olisikin tullut huolehtia siitä, että verojärjestelmän rakenne ei mahdollista maahantuotujen tuotteiden verottamista kotimaisia tuotteita ankarammin.
Kyseissä asiassa A:n valituslupahakemus oli hylätty vuonna 2007, ja tilannetta tuli arvioida kyseisenä ajankohtana vallinneen tilanteen mukaisesti. Korkein oikeus tuli tulokseen, että kyseisenä ajankohtanakin valtion viranomaisten menettelyn aiheuttamaa unionin oikeuden loukkausta tuli pitää riittävän selkeänä, sillä valtiolla ei voida katsoa olleen asianmukaisia perusteita pitäytyä evl:n syrjimättömyydestä omaksumassaan kannassa ilman unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisun muodossa saatua tukea.
Korkein oikeus päätyi alempien oikeusasteiden tapaan katsomaan, että valtio on velvollinen korvaamaan yhtiölle menettelystä aiheutuneen vahingon.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa