» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2014:4 oli kyse pohjimmiltaan ainoastaan siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää tapauksessa jatkokäsittelylupa. Vaikka tapauksen tiivistelmässä käsittelyn kohteena näyttää ehkä olevan huoneenvuokra, on tämä oikeustapaus selvästi prosessioikeudellinen: korkeimman oikeuden vahvistaman oikeussäännön kohteena on oikeudenkäyntimenettely. Oikeudenkäyntimenettely on oikeudenkäymiskaaressa säännelty tapa ratkaista riitoja tai harkita rikoksesta syytetyn syyllisyyttä tuomioistuimessa. Tapaus on mahdollista käsitellä maksimissaan kolmessa eri tuomioistuimessa ennen lopullista (eli lainvoimaista) tuomiota. Oikeusasteet ovat Suomessa yleensä käräjäoikeus, hovioikeus ja korkein oikeus. Kaikkien kolmen tuomioistuinasteen (eli instanssin) läpikäyminen on kutenkin hyvin harvinaista, sillä tapauksen eteneminen ylempään tuomioistuimeen edellyttää tiukkojen vaatimusten täyttymistä. Käräjäoikeuden ratkaiseman tapauksen siirtämiseksi hovioikeuskäsittelyyn tarvitaan jatkokäsittelylupa, josta tapauksessa KKO 2014:4 oli kyse. Hovioikeuden tulee ottaa tapaus käsiteltäväkseen, jos tapaukseen liittyy muun muassa muutosperuste tai ennakkoratkaisuperuste.
Tapauksen käsittely käräjäoikeudessa liittyi liikehuoneiston vuokrasopimuksen päättymisehtoon. Ehdon mukaan vuokrasopimus oli voimassa ainakin kolme vuotta ja kolmen vuoden jälkeen voimassaolo jatkui toistaisena. Irtisanomisajaksi vuokrapuolet olivat sopineet kuusi kuukautta. Vuokralainen oli ilmoittanut määräaikaisen sopimuskauden lopussa päättävänsä vuokrasopimuksen heti kun kolmen vuoden määräaika tuli täyteen ja katsoi, ettei hänen ja vuokranantajan välille ehtinyt syntyä ollenkaan toistaiseksi voimassa olevaa vuokrasuhdetta, joka täytyisi irtisanoa. Määräaikaista vuokrasopimusta ei voida irtisanoa sen voimassaolon aikana lainkaan. Vuokranantaja ei hyväksynyt vuokralaisensa päättämisilmoitusta, vaan katsoi, että myös määräaikaisen sopimuskauden aikana suoritettu vuokrasopimuksen päättäminen olisi tällaisissa tilanteissa irtisanominen. Vuokranantaja vaati vuokralaiselta vuokranmaksuja irtisanomisajalta. Tapauksen kantaja (eli vaatimusten esittäjä) oli siis vuokranantaja ja vastaaja (eli kanteen vastustaja) oli vuokralainen. Kiista koski sitä, oliko kyseessä yksi vuokrasopimus, jolloin myös määräaikaista jaksoa koskisi sama irtisanomisaika, vai kaksi erillistä vuokrasopimusta (määräaikainen + toistaiseksi voimassa oleva kuuden kuukauden irtisanomisajalla).
Hyvinkään käräjäoikeus piti sopimusta siltä osin epäselvänä, oliko osapuolten tarkoituksena yhden vai kahden sopimuksen solmiminen, mutta päätyi tulkitsemaan vuokrasopimusta yhtenä kokonaisuutena vuokranantajan kanteen mukaisesti. Käräjäoikeus tuli tähän johtopäätökseen tarkasteltuaan vuokrasopimuksen sisältöä ja sanamuotoja. Vuokralainen tuomittiin maksamaan vuokraa siihen päivään asti, kun hänen päättämisilmoituksestansa oli kulunut kuusi kuukautta.
Vuokralainen valitti käräjäoikeuden tuomiosta Kouvolan hovioikeuteen, mutta hovioikeus ei myöntänyt tapaukselle jatkokäsittelylupaa. Seuraavaksi vuokralainen valitti hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen ja vaati jatkokäsittelyluvan myöntämistä, asian palauttamista hovioikeuden käsiteltäväksi ja vuokranantajan kanteen hylkäämistä. Hovioikeus ei nimittäin ollut käsitellyt tapausta jatkokäsittelyluvan edellytysten täyttymisharkintaa laajemmin. Käräjä- ja hovioikeuksien päätöksiin tyytyväinen vuokranantaja luonnollisestikin vaati vuokralaisen valituksen hylkäämistä. Korkein oikeus myönsi vuokralaiselle valitusluvan.
Tapauksen olennainen oikeussääntö on siis jatkokäsittelyluvan myöntäminen, josta säädetään oikeudenkäymiskaaren luvun 25 a pykälässä (§) 11. Hovioikeuden on myönnettävä valitukselle jatkokäsittelylupa kyseisen 11 §:n mukaan muun muassa, jos
- ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste) ja
- lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste).
Kyseisistä jatkokäsittelyluvan myöntämisedellytyksistä on poikkeuksena 11 §:n 2. momentti (eli pykälän toinen kappale), jonka mukaan jatkokäsittelylupaa ei tarvitse myöntää muutosperusteella yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. Näyttö tarkoittaa siis osapuolten tuomioistuimessa esittämiä todisteita, kuten esimerkiksi
- kirjallista sopimuskappaletta,
- sopimusneuvotteluiden yhteydessä ja/tai sopimuksen voimassaoloaikana lähetettyjä sähköposteja, kirjeitä tai muita viestejä, taikka
- osapuolten kertomuksia tapahtumiin liittyen.
Esittämillään todisteilla osapuoli yrittää saada tuomioistuimen asettumaan hänen kannalleen. Tapaukseen 2014:4 antamassaan tuomiossa korkein oikeus toteaa tosin heti, ettei vuokralaisen valitus hovioikeudelle ole perustunut yksinomaan näytön arvioinnin riitauttamiseen.
Korkein oikeus hyödynsi tämän jälkeen sekä muutosperustetta että ennakkoratkaisuperustetta ratkaisuun päästäkseen.
Jatkokäsittelyluvan muutosperusteen täyttymisarvioinnissaan korkein oikeus tukeutui jatkokäsittelylupaa koskevaan hallituksen esitykseen, jonka mukaan lupa pitäisi myöntää suhteellisen helposti. Muutosperusteen täyttymiskynnyksen on siis tarkoitettu olevan matala varsinkin, jos tapaukseen liittyy myös ennakkoratkaisupiirteitä.
Vuokralaisen valitus jatkokäsittelyluvan myöntämiseksi perustui ennen kaikkea muutosperusteeseen. Vuokralaisen mukaan tuomio oli nimittäin virheellinen siksi, että käräjäoikeus oli tulkinnut väärin osapuolten tarkoituksesta esitettyjä todisteita. Vuokralainen olisi siis halunnut toisen tuomioistuimen kannan vuokrasopimuksen päättymisestä. Tämän vuokralaisen vaatimuksen osalta tapaus voi näyttää hieman siltä, että vuokralaisen valitus olisi perustunut pääosin näytön arvioinnin riitauttamiseen.
Tapauksen kaltaisiin tilanteisiin ei kuitenkaan sovellu suoraan mikään oikeussääntö. Korkein oikeus tarkasteli tapauksen tilannetta
- liikehuoneiston vuokrauksesta annetun lain,
- kyseisen lain esitöiden ja
- korkeimman oikeuden ratkaisun 2004:34 kannalta,
eikä löytänyt mistään oikeuslähteestä sääntöä, joka määräisi, miten tulisi arvioida sellaisen sopimuksen kestoa ja päättymistä, jossa on sovittu alkuun määräaikaisesta jaksosta ja joka sen jälkeen jatkuu toistaiseksi voimassa olevana. Liikehuoneiston vuokraamisesta annetussa laissa säännellään ainoastaan joko täysin määräaikaisen tai täysin toistaiseksi voimassa olevan vuokrasopimuksen päättymistä: määräaikainen päättyy sen voimassaoloajan umpeuduttua ja toistainen irtisanomisen johdosta. Liikehuoneiston vuokraamisesta annettua lakia koskeva hallituksen esitys ei myöskään huomioi tapauksen 2014:4 kaltaisia vuokrasopimuksia. Korkeimman oikeuden tuomiossa 2004:34 katsottiin, että vuokrasopimus, joka jatkui määräajan jälkeen toistaiseksi voimassa olevana, voitiin irtisanoa päättymään sovittua irtisanomisaikaa noudattaen jo ennen määräajan päättymistä, kunhan kysymys ei ole vuokrasopimuksen päättämisestä ennen vuokrasuhteessa sovittua määräaikaa (tapaus ei tosin ole aivan samanlainen kuin 2014:4 eikä kyseessä ole monesta tuomiosta koostuva vakiintunut ratkaisulinja).
Korkein oikeus näki lisäksi tapauksessa ennakkotapauksen piirteitä, joita olisi syytä tarkastella asianmukaisesti useammassa kuin yhdessä oikeusasteessa, jotta voitaisiin luoda mahdollisimman vakaa perusta vastaavanlaisten tapausten johdonmukaiselle ratkaisemiselle tulevaisuudessa.
Korkeimman oikeuden mukaan vuokralaiselle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa sekä muutos- että ennakkoratkaisuperusteella tapauksen kaltaisia tilanteita koskevan oikeussäännön ja vakiintuneen ratkaisulinjan puuttumisen vuoksi. Korkein oikeus palautti asian Kouvolan hovioikeuteen asian jatkokäsittelyn aloittamiseksi. Tuomioistuimeen valittanut vuokralainen sai siis tahtonsa lävitse.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa